Tarina kahdesta perheestä italialaisella uima-altaalla

Uima-altaan vesi kimmeltää turkoosin kaikissa sävyissä, auringon säteet tunkeutuvat veteen kiemurtelevina valoviivoina jotka ulottuvat pohjalaattoihin asti. Kaskaiden raskas siritys täyttää helteessä paahtuvan ilman, vaikka on vielä melko varhainen aamu: kello on 9.30.

Altaalle saapuu kaksi perhettä. Ensin toinen perhe: mies, jonka perässä kipittää kaksi lasta ja viimeisenä rantakassia kantava nainen. Jos jotakuta voi luonnehtia tiukkailmeiseksi, niin häntä. Naisen suu on tiukalla viivalla, silmät eivät paljasta piiruakaan siitä mitä niiden takana liikkuu. Hennanpunaiset kiiltävät hiukset ovat kireällä poninhännällä, ja kun perhe on asettautunut paikoilleen, naisen timmiksi treenattu vartalo lepää aurinkotuolilla jalat yhtä kireinä, suorina ja liikkumattomina. 

Mies viereisellä aurinkotuolilla loikoo sentään toinen jalka rennommin koukussa. Mutta hän on yhtä ilmeetön kuin nainenkin, eikä laske katsettaan puhelimestaan. Miehen kookkaat lihakset kiiltelevät aurinkoöljystä, mutta hän pysyy tiiviisti aurinkovarjon alla, siinä missä nainen paistattelee auringossa tunnista toiseen yhä kuumemmaksi käyvän aamupäivän ajan. 

On vaikea sanoa, kumman iholla on enemmän tatuointeja. Niitä kiertää runsaina kuvioina jaloissa, kyljessä ja käsivarsissa ja kaulalla, pilkottaa selästä ja uimahousujen alta. Mies ja nainen eivät puhu toisilleen, paitsi silloin kun nainen pyytää vesipulloa miehen aurinkotuolin vierestä. 

Pariskunnan kaksi lasta ovat kirmanneet lasten uima-altaaseen heti kun äiti on saanut levitettyä aurinkovoiteet heidän hennoille ja laihoille vartaloilleen. Vanhempi, noin seitsemän-kahdeksanvuotias tyttö, on vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen, lapsi joista italialaiset vanhemmat tapaavat olla ylpeitä. Hän muistuttaa kasvonpiirteiltään äitiään, mutta hymyilee toisin kuin äitinsä leikkiessään vedessä pikkuveljensä, viisi-kuusivuotiaan tummatukkaisen pojan kanssa, isänsä kopion.  

Täydellisen näköinen perhe. Tytön rimpsubikineissä on vaaleanpunaisia meritähtiä, pojan tummansiniset uimahousut käyvät sävy sävyyn tytön uima-asun pohjavärin kanssa. Se tuskin on sattumaa. 

Perhe viettää uima-altaalla neljä ja puoli tuntia, kello 9.30-14, ja koko sinä aikana äiti ei hymyile kertaakaan. Hän huolehtia lapsistaan, käy välillä heidän luonaan altaan reunalla ja kaikesta päätellen heille jotakin puhuukin, sillä suu liikkuu. 

Puhuessaankaan naisen ilme ei värähdä eikä silmäkulmien kireys kertaakaan sula tai lienny, ei edes kun hän käärii pienen poikansa rantapyyhkeen sisään tämän noustessa vedestä kuivattelemaan ja välipalaa syömään.

Kassista kaivetaan evästä: vihreää täytettä pursuilevia voileipiä, hedelmälohkoja, pieniä kovia keksejä, fette biscottate, joita Italiassa usein syödään erilaisten laihdutusdieettien aikana. 

Syömisen jälkeen lapset asettuvat kiltisti aurinkotuoleilleen makaamaan ja odottamaan, että italialaisen laskutavan mukaan ruoka ehtii sulaa sen verran, että on turvallista palata veteen. Tästä ollaan Italiassa hyvin tarkkoja: jos ruoka sisältää lihaa, lapset pidetään pois vedestä jopa 2-3 tuntia tai enemmän. 

Kun sopiva aika on kulunut, lapset palaavat veteen ja jatkavat veden räiskyttelyä ja pallon heittelyä. Vanhemmat jäävät ilmeettöminä paikoilleen kännyköidensä ääreen. 

Viereisillä aurinkotuoleilla, koronaturvallisen välin päässä, viettää uima-allaspäivää toinen perhe. Heti heidän saapuessaan käy selväksi, että hiljaisuudesta ei olisi tässä paikassa enää tietoakaan. Kolme lasta, joista vanhin esipuberteetti-ikäinen tyttö ja kaksi nuorempaa poikaa, juoksevat rantasandaalit läpsyen aurinkotuolien luo ja alkavat kaivaa laukuista pyyhkeitä, uimalaseja ja rantaleluja. 

Äiti missä on mun meduusa, äiti otitko ne toiset uimalasit mukaan, mikä on minun tuoli äiti, täytyykö laittaa aurinkovoidetta, haluan aurinkohattuni. Lapset puhuvat kahta kieltä, välillä italiaa ja välillä jotakin vaikeammin tunnistettavaa. Näitä kovaäänisiä ulkomaalaisia perheitäkö, siis?

Lopulta, kun asettuminen on vihdoin tapahtunut, alkaa edestakaisin liikkuminen lastenaltaan ja ison altaan välillä. 

Juuri kun äiti saa käytyä aurinkotuolille makaamaan, tulee jokin uusi syy nousta ylös ja kaivaa kasseista taas jotakin - vesipuolloa, eväspizzaa, kellukkeita, sittenkin ne toiset uimalasit. Alkaa jo melkein jännittää, pääseekö hän koskaan makuuasentoon asti tuolillaan, ennen kuin jollekin tulee taas pissahätä tai jano tai nälkä. 

Ovatkohan syöneet aamiaista lainkaan, kun varsinkin viime mainitusta tuntuivat lapset kärsivän. Eväspizzat on pian syöty. Mikä se vehnäpohjaisen pizzan ja tomaattikastikkeen sulamisaika vatsassa sitten olikaan, siitä ei perhe selvästi piittaa. 

Jossakin vaiheessa vanhemmat saavat päähänsä alkaa suunnitella kahdenkeskistä kahvihetkeä uima-altaan kahvilassa, joka sijaitsee noin viidenkymmenen metrin päässä ja josta on suora näköyhteys heidän aurinkotuoleilleen. 

Lapset ylipuhutaan jäämään hetkeksi yksin altaalle lupaamalla, että myöhemmin mennään sitten uudestaan koko perhe ostamaan jäätelöt. Vanhin lapsi nakitetaan lastenaltaaseen pikkuveljien seuraksi ja muistutettiin, että vain viisi minuuttia, niin olemme jo takaisin, älkää metelöikö liikaa ja muistakaa että altaan reunalla ei saa juosta. 

Ooh, vihdoinkin kahden, ehtivät vanhemmat varmaan juuri todeta saadessaan espressokahvit kahvilan tiskillä eteensä. Kunnes näkevät, kuinka ison altaan reunaa pitkin kipittää heidän kuopuksensa käsi isosiskonsa kädessä. Mitä kummaa ne nyt tänne tulevat, juurihan oli puhe että tällä kertaa lapset eivät tule mukaan. 

Tällä on pissahätä, isosisko ilmoittaa ja selviää syy pojan jalkojen vänkyrälle asennolle. Isä lähtee viemään lasta vessaan, ja siinä ajassa äiti ehtii jo hörppäistä espressonsa. Mies kulauttaa kurkkuun omansa vähän jäähtyneenä ja vaikka isosisko kiltisti toimittaa pikkuisen heti lastenaltaalle kuten puhe oli, eivät vanhemmat viitsi jäädä tyhjien kahvikuppiensa ääreen sen enempää vaan seuraavat lapsiaan perässä. Eivätkä ilmeisesti voi muuta kuin nauraa, ainakin ilmeistä päätellen. 

Eväspizzoista huolimatta lapsille tulee pian taas nälkä. Etenkin keskimmäiselle, pitkänhuiskealle laihalle pojalle, jolla ei muutenkaan tunnu olevan paras päivänsä. Haluan perunalastuja, isä osta osta osta mulle perunalastuja nyt heti. 

Vanhemmat eväävät lapselta perunalastut, koska tämä pyysi niitä niin rumasti eikä suostu pahoittelemaan rumaa käytöstään ja pyytämään uudelleen nätimmin. Se on sinänsä kasvatuksellisesti varmaan ihan oikein tehty, mutta meteliä siitä seuraa. 

Kun perunalastutilanne on rauhoittunut, taas uidaan. Ja milloin ei uida, lapset potkivat tai heittelevät palloa vedessä.

Oman osansa hälinään tuovat ne parit kerrat, jolloin veteen eksyy jokin pikkuötökkä, leppäkerttu tai ampiainen, ja sen pelastusoperaatio. Ampiasta pelkäävät vedestä nostaa kaikki kolme lasta, ja siihen tarvitaan isän apua. Leppäkertut ja koppakuoriaiset onnistuvat lapsiltakin, ja päivän lopuksi he kehuvat saavutustaan kasvot loistaen niin että kaikki lähistöllä olevat kuulevat: kaksi leppäkerttua, yksi koppakuoriainen, kaksi ampiaista. 

Jos aiheuttaakin meteliä ja yleistä hälinää, niin tätä perhettä ei ainakaan voi syyttää ilmeettömyydestä. Ilmeitä nähdään iso kirjo samoin kuin tunteita, hymyn ja naurun määrällä mitattuna heillä on ilmeisen hauskaa mutta eivät edes itku ja epätoivo puutu laskuista. 

Kahden aikoihin eli kun uima-altaan puolipäivämaksuun kuuluva aika alkaa olla lopuillaan, ilmeetön perhe jää vielä tekemään lähtöä ja säntillisesti pakkaamaan tavaroitaan, kun meteliperhe on jo heittänyt lelut ja pyyhkeet kasseihin ja poistunut varvastossut läpsyen paikalta. 

Ja lastenaltaan ääreen laskeutuu unettava iltapäivän hiljaisuus, allasaluetta ympäröivistä Välimeren männyistä kantauva kaskaiden raskas siritys erottuu taas selvästi ja uima-altaan aurinkoviiruinen vesi tasoittuu tyyneksi sileäksi turkoosiksi pinnaksi.