Lyhyt, lyhyempi, Suomen kesä

Alkukesän kukkia.

Suomen kesä - niin kaunis, niin lyhyt. Varsinkin tänä vuonna, jolloin lähdin Italiaan puolessavälissä kesäkuuta, kaksi päivää ennen kuin poikkeuksellinen helleaalto saapui Suomeen, ja tulin takaisin tasan viikko sitten, kaksi päivää sen jälkeen kun poikkeuksellinen helleaalto Suomessa oli loppunut. 

Minulle Suomen kesä kesti parisen viikkoa, toukokuun lopusta kesäkuun puoleenväliin.

Muistan alkukesästä kuitenkin kaiken, mikä on tarpeellista muistaa: vaaleanvihreyden, linnunlaulun, päivä päivältä lisääntyvän valon, tuomen, kielojen, syreenin ja pihlajankukkien tuoksun, alppiruusujen violetin ja roosan sävyt. Sen keskeltä lähdin, saavuin Italian helteeseen ja paahtuneen ruohon tuoksuun, pääskysten viuhahteluun ja lauluun Rooman kattojen yllä. 

Seitsemän viikkoa kului ja pääskysiä näkyi Rooman kattojen yllä yhä vähemmän ja lopulta ei enää lainkaan. Minne ne oikein menivät, eteläänkö jo suuntasivat saatuaan poikueensa kasvatettua vai minne, pohjoiseenko jossa yhä oli niin paljon valoa?

Aurinko laski Roomassa kesäkuun lopussa yhdeksän aikaan mutta kuukautta myöhemmin jo tuntia aikaisemmin, kesän yltäkylläisin valo oli paennut sieltäkin kuten tiesin sen paenneen Suomesta, kun viikko sitten laskeuduimme pimeään, sähkövalojen harvaan pilkuttamaan Helsinkiin puolenyön aikaan.

Roomasta noustessa olimme nähneet laskevan auringon Välimeren ja sittemmin Italian mantereen yllä, ihastelleet sen oranssikeltaisia häikäisevänkirkkaita sävyjä lasten kanssa koneen molemmin puolin sitä mukaa kun kone teki nousun jälkeen käännöstään meren yllä, lentäneet sitten valoa kohti pohjoiseen mutta väistämämättömästi valo pakeni sieltäkin sitä enemmän mitä pitemmälle matka eteni, ja lopulta oli aivan pimeää eikä lentokoneen ikkunoista näkynyt enää valon häivääkään. Kun pimeys lopullisesti laskeutui, kuopus nukahti kuten ihmisen kuuluukin nukahtaa, kun aurinko laskee ja tulee pimeä, hänellä luonnollinen rytmi on vielä tallessa ennen kuin nykyihmisen elämän sekavuus sen sotkee. 

Kotipihassa taksista noustessa odotti kirpeänraikas elokuun alun yöilma, jossa yhä oli kosteutta päivän sateen jäljiltä. Poissaolomme aikana oli satanut tasan kolme kertaa, naapurimme kertoivat myöhemmin, ja yksi niistä sateista oli koettu paluupäivänämme. Takana oli poikkeuksellinen kuivuusjakso ja lämpö, josta puhuttiin Italian uutisissa asti: Skandidaviassa on yhtä kuumaa kuin Palermossa. Epätavallinen kuumuus koettelee Pohjois-Eurooppaa. Helleaalto ei ota loppuakseen pohjoisella pallonpuoliskolla, olivat otsikoita italialaisissa sanomalehdissä tämän kesän aikana. 

Paluumme jälkeen aurinko on paistanut monena päivänä täällä Helsingissä, mutta se on ollut tavanomaista, juuri ja juuri lämmittävää suomalaisen kesän auringonpaistetta, joka osuu kylmään ilmamassaan ja jonka lämpö loppuu varjossa. 

Alkukesän valossa.

Ilmassa on jo lähestyvän syksyn tuntua. Se tulee taas, syksy ja pimeys ja kylmyys, se sittenkin tulee vaikka juurihan heräsin kevääseen ja valoon ja ajatukseen, että kohta ei tarvitse enää palella. 

Ja ajan kiito ja kylläpä aika menee nopeasti -lausahdukset saavat taas uusia, entistä enemmän omakohtaisia sävyjä. Kaikki se mitä on sanottu ja sanotaan ihmiselämän lyhyydestä ja vuosien kulun äärettömän kovasta vauhdista on jälleen yhtä vuotta enemmän totta: omenat jotka juuri edellisen kerran kypsyivät ja joita poimin, ovat yhtäkkiä taas kypsyneet ja poimin niitä uudelleen, enkä meinaa edes tajuta että siinä välissä on kokonainen vuosi. Keltaiset lehdet, sadepisarat ikkunassa ja sienimetsän tuoksu, pakkaset, pulkkamäet ja luistelu, mustarastaan ensi laulu, sulamisvedet ja krookusten violetti väri, kaikki se vilisee muistoissa kuin viisitoistakertaisella nopeudella käyvä videotallennus ja sekoittuu vauhdilla valkovuokkojen ja ketunleipien kukintaan, peippojen viserrykseen ja juuri lehteen puhjenneiden koivujen havinaan tuulessa, siihen kun korva sen ensi kertaa tavoitti: puut ovat lehdessä taas! 

Ajattelen kesää joka on taas mennyt ennen kuin ehdin kunnolla ymmärtää että se oli tullut, ajattelen kesän päiviä ja viikkoja jotka olivat edessäni ajattomina ja loppumattomina, värisivät odotuksesta ja odottivat elämistään - mutta kun niihin sukelsi ne alkoivat juosta taas, kuten ne aina ennenkin ovat tehneet ja kuten jokaisen vuodenajan kohdalla aina tapahtuu: kaikki odottamasi tai pelkäämäsi on ohi ennen kuin huomaatkaan, niin valo, pimeys, vihreys kuin harmauskin. 

Ajattelen ihmisiä joita ehdin kesän aikana tavata ja heitä joita en ehtinyt, ihmisiä jotka olisin halunnut tavata ja heitä jotka tapasin vaikken olisi halunnut. Heitä joille olisin halunnut soittaa mutta en ehtinyt tai uskaltanut ennen kuin kesä oli jo ohi, ja nyt on jo ehkä liian myöhäistä. Ajattelen kaikkia niitä juhlia joita olisin halunnut järjestää, ihmisiä joita olisin halunnut niihin kutsua, matkoja joita olisin halunnut tehdä ja niitä niitä jotka ajatuksissani olen tehnyt satoja kertoja ja tulen yhä uudelleen tekemään. 

Ja kiedon käteni polvieni ympärille kotipuutarhassa, on vielä riittävän lämmin niin että Italiasta ostamassani hellemekossa tarkenee (Firenzestä, tarkemmin sanoen) ja näen ruskettuneen reisieni ihon kun pidän siitä kiinni ja huomaan ettei siinä ole enää merivedessä uimisen tuomaa pehmeyttä joka rantaviikolla Apuliassa ja myöhemmin Anzion rannoilla siihen tuli. 

Tiedän ettei ole juhlia, ei matkoja, kesä on jo ohi ja sen lämpö ja kaikki se vähä auringonpaiste joka vielä tulee on pelkkää haaleaa jälkilämpöä, satunnaisia armopaloja ennen syksyn sateita ja pimeyttä. 

Eilen illalla satoi taas, paluuni jälkeen on jo satanut enemmän kuin seitsemän viikon poissaoloni aikana yhteensä, sen ropina tuuditteli illalla uneen ja ennen nukahtamista kuuntelin pisaroiden tippumista katolta ränneihin. Niin tervetullut, odotettu ääni näillä leveysasteilla, ennätyskuivan kesän jälkeen. Vaikka sataisi viikon putkeen, kasvillisuus ja pohjavedet eivät siitä panisi pahakseen.

Kuuntelin sadetta koko illan, rauhoituin sen ääneen ja tunsin sen lämmön valuvan suoniini, istuin terassilla pimeyden laskeutuessa pihan ylle ja haistelin keuhkojen täydeltä raikasta yöilmaa. Vasta kun oli aivan pimeää, tajusin että minua palelsi. Oli laitettava villatakki hartioille, ensimmäistä kertaa sitten kesäkuun puolivälin ja sen, kun jätin Suomen taakseni ja matkustin Italiaan. 

Miten kaunista onkaan pimeys jossa kuuluu vesisateen ropina, kun voi vetää hartioilleen villatakin joka pitää kylmyyttä vähän kauemmin loitolla. Vielä sentään on lämpöä jäljellä, ja kesää, edes pienen pikkiriikkisen hipun verran. 

Ennen kuin pimeys ja kylmyys taas nielaisee. Tällä kertaa ehkä lopullisesti, kuka tietää. Joka syksy kysyn itseltäni: vieläkö jaksan yhden talven? Tähän mennessä olen joka kerta jaksanut, päivät ja viikot ja lopulta kuukaudet ovat aina alkaneet viuhua järkyttävällä vauhdilla, yhtä kovalla kuin kesäkuukaudet aina kiitävät. 

Mutta joka syksy sen silti kysyn: jaksanko taas yhden uuden talven ja pimeyden? Riittävätkö voimani, jo alunperin vähäisemmät ja kaikkeen maailman kärsimykseen ja epäoikeudenmukaisuuteen äärimmilleen herkistyneet? Riittävätkö ne nykyisessä koronatodellisuudessa, jossa ihmiset jaetaan hyviin (rokotettuihin) ja pahoihin (rokottamattomiin) ja odotetaan kiihkeästi paluuta "normaaliin" eli takaisin siihen kulutuksen ja talouskasvun oravanpyörään, jossa tärkeintä on päästä ravintoloihin, konsertteihin ja ostoskeskuksiin minkään koskaan ikinä häiritsemättä tai hillitsemättä elämysten hankinnan ja lisäonnen ostamisen virtaa. 

Jaksanko tätä kaikkea enää? 

Sitten palaan pimentyneeltä pihalta sisälle, puen yöpuvun päälle (jota seitsemän Italian-viikon aikana ei kertaakaan tarvittu), pesen hampaani ja asetun nukkuvien lasteni keskelle perhepetiimme, tunnen heidän pienten vartaloidensa lämmön ja erotan hämärässäkin heidän poskille laskeutuneet pitkät silmäripsensä. Kuulen heidän unihengityksensä ja sen kuinka he huokaavat syvään vaihtaessaan unissaan nukkumisasentoaan, tiukemmin peittoon tai sitten äidin käsivarteen tarrautuen.

Ja muistan ja tiedän että jaksan sittenkin. Jos en muuta niin heidän takiaan, näiden öiden jolloin he tuhisevat vieressäni ja tankkaavat unta elämää ja kasvua varten, päivien joiden aikana he leikkivät ja liikkuvat, riitelevät ja kiukuttelevat, nauravat ja metelöivät, raastavat hermojani ja koettelevat rakkauttani, kasvavat yhä kauemmaksi minusta niin kuin heidän tarkoitus on, mutta välillä myös tarraavat käteeni ja sanovat: äiti, halataan taas, jooko?