Viisi päivää tuntematonta: lomailen ilman perhettäni ensi kertaa 12 vuoteen

Edessäni on viisi päivää tuntematonta. Tai lähes tuntematonta tai "tuntematonta", miten sen nyt ottaa ja miltä kantilta katsoo. 

Joitakin vuosia sitten tätä alettiin suunnitella, juhlavuoden huipentumaa ja sen päätapahtumaa, sitä suurinta juhlaa. Enkä tarkoita nyt bileitä Karibialla tai pirskeitä Kaivohuoneella vaan jotain ihan muuta. Sellaista joka minulle edustaa parhainta tapaa juhlistaa mitä tahansa merkkipäiviä tai pyöreitä vuosia, kuten nyt minun tapauksessani neljäkymmentävuotispäivää: vetäytyä täydelliseen yksinäisyyteen jonnekin, jossa seuranani on vain tuuli, aurinko ja korkeintaan yksi hyvä ystävä. 

Mieheni antoi minulle viisi päivää, sanoi mene, nauti, rentoudu, juhli vuosiasi ja lataa akkujasi, olet sen ansainnut. Minä katson lapsia ja hoidan kodin. 

Sitten piti vain päättää kohde, johon matkustaa. Käyttää viisi päivää jotka minulla olisi vain minua itseäni varten, ylellisyys ja outous jota en ole omistanut kahteentoista vuoteen eli sitten sen päivän, kun aloin odottaa esikoistamme. 

Osaisinko edes olla aivan itsekseni vain, mietin aluksi. Mitä ihmettä tekisin, mihin ajatukseni asettelisin, mihin jalkani ja mielenkiintoni suuntaisin. Viisi kokonaista päivää.

Niin pitkään olen ollut enimmäkseen äiti, se on ollut ja yhä on ainoa järkevä syy jonka olen keksinyt sille, että tallustelen täällä maan päällä. Mikään muu selitys ei vakuuta; miksi ihmeessä olisin syntynyt tänne ellen antamaan elämää näille kolmelle ihmiselle, jotka minusta ovat tulleet ja joiden kasvamisen seuraaminen on jotakin joka lyö ällikältä yhä uudelleen, päivä toisensa jälkeen. Heissä on kasvamassa jotakin suurta, jotain mitä en itsekään tajua mutta sen tajuan että minun tehtäväni on nämä heidän ensimmäiset vuotensa sitä jotakin varjella. 

Se on vanhempien tehtävä, aina uuden sukupolven: kasvattaa lapsista parempia kuin vanhemmistaan, paremman maailman rakentajia. Ja aina uusi sukupolvi siinä epäonnistuu, kerta toisensa jälkeen, sillä ihminen ei aikuiseksi kasvettuaan koskaan osaa katsoa maailmaa yhtä kirkkain silmin kuin lapsi. Maailma johon he kasvavat tuhoaa kirkkauden aina lopulta kuitenkin. Ainakin melkein aina. Joskus harvoin ei, ja siihen ripustan oman toivoni vanhempana. Jospa minun lapseni...

Mutta eihän kenenkään elämän sisällöksi voi riittää äitiys! Tätä äitiyden ihmettä aliarvioivaa lausahdusta kuulee suoraan tai epäsuorasti tämän nykyaikana. Ei ole kenellekään hyväksi olla "vain" äiti, sanotaan. Täytyy olla omaakin elämää, harrastuksia, omaa aikaa, ura ja työ tietenkin, kaikkea mahdollista ja mitä tahansa muuta kuin "vain" äitiys. 

Levännyt, virkistynyt ja itseään ammattilaisena ja naisena toteuttava äiti on tietenkin parempi äiti myös lapsille, sen tiedän ja siihen näkemykseen yhdyn, mutta totuuden nimessä edellisessä kappaleessa kuvailemaani ajattelua olen kahlannut vastavirtaan jo kaksitoista vuotta ja yhä kahlaan. Olen poikkeus äitien joukossa, harvinaisen omistautunut lapsilleni. 

Ja nyt edessäni odottava matka ilman lapsia ja miestä, äitiyden roolista ja velvotteista riisuttuna värisee yhä lähempänä, kädenojennuksen mittaisen kosketuksen ja yhden yön päässä. 

Olen matkasta innoissani ja odotan sitä, mutta samalla pelkään kuin vierasta kulkijaa jonka aikeista en ole varma enkä siitä, olenko sittenkin nähnyt hänet jossakin aiemmin. 

Matkaan paikkaan jossa en ole ennen ollut, yhteen monista joita maailmassa olisi minua odottamassa, ja nyt olen valinnut tämän. Mitä jäikään valitsematta, sitä en koskaan saa tietää sillä kun valinta on tehty se sulkee pois mahdollisuuden kokea sen mikä valinnan ulkopuolelle jää. Äänet jotka houkuttelivat muualle jäävät kuiskimaan jonnekin tyhjään, kuin menneisyyteen tai aikaan jota ei koskaan ole ollutkaan.

Matkatavarat on pakattuna.

Pohjoiseen vai etelään, itään vai länteen, sydämen vai järjen suuntaan, merkityille reiteille vai kaikkien tienviittojen tuolle puolen? Mistä itseni löydän, nyt kun kaikkien näiden vuosien jälkeen jätän lapseni ensimmäistä kertaa päiväkausiksi isänsä huomaan,  siirrän lasten Kela-kortit lompakostani keittiön laatikkoon (toivottavasti niitä ei poissaoloni aikana tarvita), nostan rinkan selkääni, suljen kotioven ja suuntaan askeleeni poispäin talosta jossa lapset yhä nukkuvat yön sikeimpiä tunteja?

Niin monta kertaa olen ollut lähdössä jonnekin, suunnitellut ja jahkaillut, joku tai jokin on minua minne milloinkin houkutellut mutta vain harvoin olen saanut lähdetyksi sillä pelkään lähtöjä niin paljon. (Lue aiheesta esimerkiksi tämä teksti). Pelkään ratkaisun tekemistä, sitä viimeistä varmuutta joka saa toimimaan ja toteuttamaan unelman. Seurauksia joita ratkaisulla on. Sitä mikä määränpäässä odottaa. 

Nyt olen saanut aikaiseksi tehdä suunnitelmat todeksi ja ihan oikeasti lähden. Suljen silmäni valinnoilta joita olisin voinut tehdä mutta en tehnyt ja kiedon itseni yhä tiukemmin sen ympärille, jonka tein. Tiedän että minua odottaa jotakin upeaa ja unohtumatonta, huikaisevaa ja ainutlaatuista, ja yritän keskittyä siihen tunteeseen niin hyvin kuin osaan. Ei näitä joka päivä elämässä tule, reissuja uuteen ja tuntemattomaan.  

Toiset maailmat saavat odottaa, äidin rooli levähtää, seuraavien viiden päivän aikana aion unohtaa kaiken ja keskittyä hengittämiseen, askeleisiin, tuuleen iholla ja siihen, että kaikista valinnanmahdollisuuksista olen valinnut juuri tämän, sen joka on luontoani lähimpänä ja jossa minun kuuluu olla: tuulessa ja autiudessa ja yksinäisyydessä, kaukana kaikista muista ihmisistä paitsi läheisimmistä ja rakkaimmista, ystävistä ja sielunkumppaneista, heistä jotka tunnen ja jotka tuntevat minut. Kaikki muu on pelkkää unta ja harhaa.