Erilainen itsenäisyyspäivä - voi maamme Suomi!

Aamu valkenee hitaasti näin joulukuun alussa. Mutta kun se valkenee, valo paljastaa taivaalla parveilevat linnut - ison tilhiparven - ja heikon lumisateen. Hiutaleet ovat pienenpieniä, niitä tuskin erottaa, mutta niitä on paljon. Ja vähä vähältä, pikku hiljaa, hento lumipeite vankistuu. Jos sata tuntia tätä vauhtia sataisi, peittyisi ehkä jo takapihan ruohikkokin. 

Värjöttelen ilman takkia mutta onneksi kuitenkin paksussa lampaanvillapaidassa takapihalla koiranpennun kanssa ja odotan, että se tekisi aamutarpeensa. Vastasatanut lumi kiinnostaa koiraa enemmän, samoin ohuen lumipeitteen alta pilkottavat risut, kävyt ja ruohonkorret - pennulle kaikki sellainen on loppumatonta uuden ihmettelyä. 

Tilhiparvi vaihtaa paikkaa puusta toiseen, lintujen hento tilkehtivä laulu täyttää ilman. Vaahterassa nakuttaa käpytikka, ja tervehdin ilolla tuota maadoittajaa.

Lunta on siis täällä Helsingissä hyvin vähän, sillä viikon takainen luvattu lumimyräkkä jäikin meren ylle. Mutta pakkasta on! Tällä hetkellä mittari näyttää - 11 astetta, joten eilisestä on ilma lämmennyt muutamalla asteella. 

Ei ihme että paleltaa, jos ei ole asianmukaisesti pukeutunut. Kylmän kipristely on kuitenkin jotakin mikä lämmittää sisältä. Näin sen kuuluukin olla, juuri näin. Talvella kylmää, kesällä vähemmän kylmää, se on Suomen maantieteelliselle sijainnille oikea rytmi, ainakin on ollut. 

Mutta jos pitkäaikaissääennustuksia uskoo, tämä saattaa jäädä koko talven viimeiseksi kirpakaksi pakkasjaksoksi. Nyt kannattaa siis nauttia. 

Tänään on itsenäisyyspäivä, muistan siinä seisoessani, ehkä siksi että huomaan taivaanrantaan repeytyneen sinisen taivaan kaistaleen valkoisten pilvien keskelle. Outo, erilainen itsenäisyyspäivä, erilaisempi kuin koskaan. Linnan juhla on taas peruttu kuten viime vuonnakin, mutta jotakin oleellista on viime vuodesta muuttunut. Jotakin on pyyhkiytynyt pois, tilalle tullut voimia joiden ymmärtämiseen ei ehkä kenelläkään ole kykyjä.

Voi, miten kaipaankaan niitä nyt peruuttamattoman tuntuisesti kadonneita aikoja, jolloin koko kansa kokoontui tv:n ääreen loputonta kättelyä seuraamaan ja juhlapukuja arvostelemaan - olihan se vähän hassu kohokohta itsenäisyyspäivän juhlinnalle, mutta ainakin olimme yhtenäisiä, ja autuaan tietämättömiä ajoista, jotka odottivat.

Jakautunut kansa, jakautunut maailma, pelon, syyttelyn ja syyllistämisen ilmapiiri, etäisyydet ja erottavat tekijät. Levoton liikehdintä Venäjän ja Ukrainan ja Valko-Venäjän rajoilla. Sensuuri ja mielipiteen ja ihmisoikeuksien rajoittaminen tavalla, jota ei nykyajan länsimaissa ja rakkaassa Suomessamme ikinä olisi voinut kuvitella. 

Onko meillä uusia taisteluja edessä, ehkä erilaisia kuin mitä on ajateltu ja mihin on varauduttu mutta ehkä juuri siksi niin uhkaavia? Mihin suuntaan maailma ja Suomi on menossa? Voi maamme Suomi, mihin outoon aikaan ollaankaan jouduttu!  

Virus on vakava uhka monin tavoin, mutta olenko ainoa jonka mielestä tuntuu, että toimenpiteet sen torjumisen suhteen ovat osittain hiukan ylimitoitettuja, oudosti kohdennettuja ja ihmisten kahtijakoa lisääviä? Joskus jopa täysin ilman selkeää logiikkaa tai tieteellisin näyttöön nojaavaa perustetta. Erityisesti sensuuri ja mielipiteen vapauden ja jopa taiteen vapauden rajoittaminen mietityttää, ihan jo koulutus- ja ammattitaustani puolesta (olen filosofian maisteri pääaineena yleinen historia ja toimittajakoulun käynyt toimittaja).

Historiasta löytyy esimerkkejä vastaavasta sensuurista ja rajoittamisista, eivätkä ne ole koskaan liittyneet mihinkään mistä ihmiskunta voisi olla ylpeä. Päin vastoin, niitä on sovellettu sotien, tyrannian, diktatuurien, kansanmurhien ja kaikenlaisen muun pahuuden yhteydessä. Kun valtamedia sallii vain yhden narratiivin, ollaan huolestuttavilla vesillä. 

Joku onkin verrannut taistelua virusta vastaan sotaan, itsekin vertasin keväällä 2020 jolloin kaikki näytti vielä siltä, että pandemia olisi ihmiskuntaa yhdistävä ja herättelevä voima. Kun nyt on käynyt selväksi että se on kaikkea muuta ja juuri päinvastaista, on huomattavissa että jos kyseessä on sota, niin rintamalinjat kulkevat jossakin aivan muualla kuin ihmisten ja viruksen välillä. Ne kulkevat ihmisten keskellä. 

Viha nousee ja kasvaa, pahuus leviää. Kuulostaa ehkä apokalyptiselta, mutta toisaalta, mistä muusta ilmestyskirja kertoo kuin pahuuden ja hyvyyden välisestä taistelusta. Siitä taistelusta kertovat ja siihen kietoutuvat kaikki ihmiskunnan uskonnot ja arvorakennelmat. Pahuudesta ja hyvyydestä, jotka ovat läsnä jokaisessa ihmisessä, mutta ihmisellä on joka päivä ja joka hetki mahdollisuus tehdä valinta niiden välillä. Valita oikea, valita hyvä. 

Tähän liittyen liitän loppuun kirjasuosituksen, Rutger Bregmanin Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa. (Atena 2020) ja lainauksen kyseisestä kirjasta:

Isoisä sanoi lapsenlapselleen: "Minussa on käynnissä taistelu, kiista kahden suden välillä. Toinen on paha, vihainen, ahne, kateellinen, ylimielinen ja raukkamainen. Toinen on hyvä - se on rauhallinen, rakastava, vaatimaton, antelias, rehellinen ja luotettava. Nämä sudet käyvät taistoaan myös sinussa ja kaikissa muissa ihmisissä."

Poika mietti asiaa hetken ja kysyi sitten: "Kumpi susi voittaa?" 

Vanha mies hymyili: "Se, jota sinä ruokit."

Hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille! 

Buona Festa dell`Independenza finlandese a tutti i lettori! 

Valo voittaa, talvellakin.