Joulussa tärkeintä on...

 

Jouluvaloja Helsingin keskustassa.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremman roolin joulussa saa joulunalusaika. Se tunnelmoinnin, kynttilöiden, glöginkeiton, piparintuoksun, askartelujen ja odotuksen täyttämä aika, joka tuntuu vuosi vuodelta venyvän yhä pidemmäksi. 

Tänä vuonna esimerkiksi aloitimme jo marraskuun alussa. Muovinen pikkujoulukuusi tuotiin sisään ja ensimmäisiä jouluvaloja alettiin ripustella. Pian lapset ryhtyivät kirjoittamaan joulutoivelistojaan, ja tietysti jouluradion kuunteleminen alkoi.

Erityisesti tänä mustana syksynä joulun valo on ollut tavallistakin tärkeämpi, ja nimenomaan ajatusten saaminen muualle perhepiirin traagisista tapahtumista on ollut aikaisten joulunvalmistelujen yksi iso motiivi. 

Se on myös toiminut! Olemme askarrelleet, lukeneet jouluisia kirjoja, koristelleet kotia ehkä ahkerammin kuin koskaan, ja sen huomaa esimerkiksi jouluvalojen määrässä. Oikea joulukuusikin on nököttänyt jo muutaman päivän olohuoneen nurkassa. 

Tänä viikonloppuna on paitsi vietetty pikkujouluja läheisten kanssa, myös leivottu pipareita. Perjantaina tehtiin iso taikina (oi sitä mausteiden tuoksua, joka siitä syntyy), ja leivontaurakkaa on riittänyt kahdelle päivälle. 

Aamulla, kun laitoin viimeistä piparipeltiä uuniin, satuin kuulemaan lasten käymän kiintoisan sananvaihdon. He olivat piirtämässä jouluisia asioita (eli paperin täyteen joulutorttuja, kuusia, hyasintteja, paketteja, kynttelikköjä yms.), ja ilmeisesti sen puuhan innoittamana keskimmäinen puhui pikkuveljelleen: Tiedätkö mikä on joulussa kaikkein tärkeintä? Minä tiedän!

Odottamatta toisen vastausta hän vastasi itse: Tärkeintä on rakkaus. Toiseksi tärkeintä on joulupukki, kolmanneksi tärkeintä piparit, neljänneksi joulukuusi ja viidenneksi joululahjat.

Pikkuveli nyökytteli vieressä mutta halusi sitten esittää eriävän mielipiteensä: Minusta toiseksi tärkeintä on joulukuusi ja sitten vasta piparit ja joulupukki ja lahjat. 

Rakkaudesta he sen sijaan tuntuivat olevan yhtä mieltä. 

Minun teki mieli mennä halaamaan viisaita, viisaita poikiani, mutta hillitsin itseni ja keskityin tarkkailemaan pipareita uunissa. Mistä he ovat tuollaista oppineet, mietin hämmästyneenä. Blogini vakilukijoille ei ehkä tunnu vieraalta ajatus, että lapseni sanoisivat joulun merkityksestä jotakin tuollaista, mutta kyllä se silti on.

En nimittäin puhu lapsilleni juurikaan näitä asioita rakkaudesta, myötätunnosta ja läheisen huomioon ottamisesta sillä tavalla ja niillä sanoilla kuin täällä blogissa kirjoitan. Enkä ole esimerkiksi koskaan sanonut heille, että joulun tärkein asia olisi rakkaus. 

Toki pyrin heille parhaani mukaan opettamaan sellaisia asioita kuin että toisia ihmisiä tulee kohdella ystävällisesti ja  hyvin eikä loukata, että rahalla ja tavaralla ei elämässä saa onnea vaan tulemalla toimeen toisten ihmisten kanssa ja jakamalla ympärilleen omastaan, että ketään ei pidä jättää yksin eikä varsinkaan kiusata ja että vaikka toinen ajattelisi eri tavalla kuin itse, hän on silti samanlainen ja samanarvoinen ihminen. 

Ja että toisten kadehtiminen ei kannata, vaan jos jokin toisen elämässä kadehdituttaakin, tulisi sen toimia kipinänä pyrkiä itse samaan; mahdollisuudet ovat yleensä samat kaikille ainakin noin keskimäärin.

En saarnaa lapsilleni rakkaudesta enkä ole korostanut heille joulun alkuperäistä merkitystä Jeesuksen syntymäjuhlana, puhumattakaan että olisin selittänyt heille, miten nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa. Vasta näinä joulunalusviikkoina tämä asia on valjennut  (tai muistunut mieleen) esimerkiksi ekaluokkalaiselle, ai ihanko totta, joulua vietetään Jeesuksen syntymän muistoksi, siksi siis seimi kuuluu joulukoristeisiin...

Siksi tuntuu niin lämmittävältä se mitä kuulin heidän joulusta keskustelevan. Joulussa tärkeintä on rakkaus. He ovat käsittäneet asian aivan oikein, ja aivan itse. 

Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin vanhemmuuden vaikeudet hetkeksi unohtuvat. Tietoisuus ja syyllisyys vanhemmuudessa ja kasvatuksessa tehdyistä virheistä ja mikä pahempaa,  virheistä joita ei ehkä tajuakaan tehneensä, häipyy hetkeksi taka-alalle, ja voi katsoa omaa rooliaan, äidin vaativaa ja aina väistämättä epäonnistumisiin johtavaa roolia, lempeämmin silmin. Edes pienen hetken verran. 

Jos olen lapsilleni pystynyt edes pienen väläyksen välittämään ja omalla esimerkilläni opettamaan elämän tärkeimmästä asiasta, rakkaudesta eli anteeksiannosta, myötätunnosta ja empatiasta ja kaikesta siitä hyvästä, mitä rakkaus pitää sisällään, tiedän tehneeni edes jotakin oikein. 

En mitään muuta niin toivo, kuin että he elämässään voisivat muistaa sen mitä he tänä päivänä tietävät tästä joulun tärkeimmästä asiasta. Mitä saavutuksia he opinnoissa, urallaan tai harrastuksissaan ehkä saavat, ei yllä tärkeydessä lähellekään. Sillä jos ihminen unohtaa, miten kohdella toista ihmistä rakkaudella, jos hän näkee toisessa vain virheitä ja jos hän antaa vallan katkeruudelle, vihalle ja kateudelle, hänellä ei ole enää mitään, hän ei ole enää mitään, eikä hänen lähellään pysty elämään kukaan tukahtumatta. 

Katkeruus, kateus ja viha ovat kuin myrkkyä joka leviää ja tihkuu onnettoman ja kärsivän ihmisen sisimmästä. Erheellisesti hän voi ajatella, että kaatamalla tuota myrkkyä toisen ihmisen päälle hän voi vapautua omasta pahasta olostaan. 

Mutta paha olo vain kasvaa hänen sisällään mitä enemmän sitä levittää ympärilleen. Tapahtuu käänteisesti sama kuin rakkaudelle, kun sitä jakaa (ja juuri siksi viha ja rakkaus ovat toistensa vastavoimia; niillä on kyky levitä samalla mekanismilla: rakkaus kasvattaa onnellisuutta, viha kasvattaa pahaa oloa, samalla kun ne lisäävät itse itseään eli rakkaus rakkautta ja viha vihaa). 

Mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi on myös viha, kun jälkimmäinen ensiksi mainitun kohtaa. Vihan vallassa oleva ihminen joutuu suunniltaan, kun kohtaa rakkautta ja myötätuntoa. Tämän olen joutunut omassa elämässäni aivan viime aikoina kokemaan konkreettisesti ja perinpohjaisesti. Olen saanut päälleni lokaa ja loskaa sellaiset määrät etten olisi uskonut oleman mahdollista olla olemassakaan niin rakkaan, tärkeän, läheisen ihmisen taholta. 

Vihan, katkeruuden ja kateuden musta, löyhkäävä suo on paljastunut kokonaisuudessaan eteeni tavalla, joka on riisunut sieluni paljaaksi. Se on jättänyt sanoitta. 

Mutta kuten kaikella, niin tälläkin asialla, on tarkoituksensa. Olen ymmärtänyt entistä paremmin, kuinka tärkeää on jatkaa rakkauden tiellä, antaa valon loistaa vaikka se kohtaisi miten syvää pimeyttä tahansa.

Sillä valo pysäyttää vihan, estää sitä tunkeutumasta yhä uusiin sieluihin. Valo voittaa lopulta aina, ennemmin tai myöhemmin, ehkä vasta silloin kun emme ole itse sitä enää näkemässä, mutta rakastaa ei koskaan pidäkään itsekkäistä syistä, jotta itse saisi nähdä sen "tuloksia" tai itselleen siitä jotakin. Rakkaus on pyyteetöntä, se ei kysy mitä minä tästä saan ja hyödyn, se ei halua ansiota itselleen. Rakkaus vain on, sen tuntee, se loistaa. 

Niin kauan kuin lapseni tämän ymmärtävät ja joulun tärkein asia on heillä sydämessään, heillä on kaikki.