Rokottautumassa ja pelkoja pohtimassa

Koiranpentumme Greta on jo sen ikäinen, että se saa ensimmäiset rokotuksensa. Joulunpyhien mentyä kannoin sen eläinlääkäriaseman kynnyksen yli (se ei tosiaankaan suostunut itse kävelemään, kaikkialla muualla ennakkoluulottoman reipas pentu) saamaan nelosrokotuksen, eli suojaa kennelyskää, parvoa, penikkatautia ja tarttuvaa maksatulehdusta vastaan.

Kuten lastenikin rokotuksissa, myös koiran kohdalla vähän hirvitti tuollaisen superkombon tuikkaaminen pienen elävän olennon ihoon, mutta ne vain ovat asioita joiden kanssa joutuu hyppäämään tuntemattomaan silmät kiinni ja kädet ristissä parasta toivoen. 

Eläinlääkäri mainitsi ennen piikin tuikkaamista mahdollisista haittavaikutuksista (väsymys, huonovointisuus), joista osa saattaisi tulla lähipäivinä ja jotkut kahden viikon jälkeen. Harvinaisen mutta vakavan anafylaktisen shokkireaktion varalta koiran kanssa piti pysytellä vartin verran eläinlääkäriaseman läheisyydessä. 

Tämän henkeä uhkaavan reaktion pystyy eläinlääkäri yleensä hoitamaan jos hoito aloitetaan heti (jotkut ovat epäonnisia), ja kahden viikon kohdalla mahdollisesti tulevat haittareaktiot ovat sen verran laimeampia että niiden kanssa ehtii kyllä tulla vastaanotolle ennen kuin on liian myöhäistä, eläinlääkäri kertoi.

Mistä lie johtui, että tämmöisiä litanioita en muista edellisten koirieni kanssa kuulleeni niiden pentuaikoina tai myöhemminkään niitä rokotuttaessa. Todennäköisesti olen ne myös silloin kuullut, mutta aikojen ollessa toisenlaiset, en niihin kiinnittänyt huomiota. Eihän minulla ollut ensimmäisten koirien pentuaikoina vielä lapsiakaan, joiden kanssa rokotteiden hyödyt ja haitat tuli punnituksi uudella tavalla eikä heidän rokotereaktioitaan tai omianikaan, sillä ne alkoivat vasta kymmenisen vuotta sitten sikainfluessarokotteesta. 

Ajattelin niitä harvoja epäonnisia, jotka tässä tilanteessa menettivät koiransa anafylaktisen shokin vuoksi. Sitten ajattelin myös heitä toisia harvoja, jotka menettivät koiranpentunsa parvoripulille. Ajattelin sitä mitä tiedän ja olen lukenut luontaisesta immuniteetista, tarttuvista taudeista ja niiden torjumisesta rokotteilla ja elintavoilla. 

Ja huomasin taas miten vähän tiedän, miten vähän tiedetään ja miten monimutkaiseksi olemme oman maailmamme luoneet, keksineet loistavia ratkaisuja moniin ongelmiin mutta tulleet samalla luoneeksi tukun uusia. 

Kaiken tiedon ja tutkimuksen keskellä ihmisen on oikeastaan edes mahdoton tietää, mikä lopulta on pohjimmainen totuus eri asioista. Kiistellä voi loputtomiin, mutta lopulta jokainen valitsee omat ratkaisunsa intuitionsa perusteella, tai sen minkä tästä järjen yli menevästä tiedosta, tunnetiedosta, vaistoista, on kullakin jäljellä eikä sitäkään vähää välttämättä edes tiedosta, vaan kuvittelee menevänsä järki edellä. 

Erityisesti ryhmäpaineeseen liittyvät ratkaisut ovat hyvä esimerkki muka järjellä tehdystä ratkaisusta, joiden takana ovat kuitenkin intuitiiviset, tunne- ja vaistotason syyt. Laumaeläimenä ihmisen perusvaistoihin kuuluu hyväksynnän hakeminen ryhmältä. Lauman ulkopuolelle jääminen tarkoittaa riskiä yksin kuolemisesta savannilla petoeläinten saaliina, eli ryhmän seuraaminen on myös elonjäämisvaistoa, jota ihmisen ollessa kyseessä voisi kutsua myös kuolemanpeloksi. 

Variaatiot tästä pelosta ovat hyvin usein takana, kun tehdään ratkaisuja joissa pitää valita, seuraako enemmistöä vai uskaltaako kulkea harvempien kulkemaa polkua. Kuolemanpelko vaivaa kaikkia ihmisiä, ja se saa tekemään outojakin asioita ja näyttämään houkuttelevalta minkä vain joka lupaa vähänkään enemmän elämää, vähemmän riskiä sairastua ja kuolla. 

Toisaalta taas joskus vaisto ja intuitio voi hyvin vahvasti sanoa, että on nimenomaan seurattava sitä omaa polkua, riippumatta siitä mitä enemmistö tekee ja hylkääkö lauma. Eloonjäämisvaisto voi ilmetä nurinkurisesti ja käskeä tekemään enemmistön vastaisesti. Tai sitten jotkin muut, monivivahteisemmat vaistot ja intuition osa-alueet. On niin paljon mitä ihminen ei järjellä ymmärrä, kokonainen unohtunut maailma, alitajunnan ja kollektiivisen tiedon ja viisauden maailma. 

Mitähän koiran omat vaistot sanovat, kun se seisoo pelosta täristen eläinlääkärin pöydällä, pohdin lääkärin selittäessä minulle rokotteen riskeistä. Pentuhan alkoi täristä jo ennen kuin astuimme eläinlääkäriaseman ovesta sisään, vaikkei ollut koskaan ennen käynyt koko paikassa. Jotakin se pelkää vaikka ei tajuakaan, että rokotteissa on riskinsä mutta että niillä kuitenkin torjutaan monta ikävää ja vakavaa sairautta. Rokotteiden ansiosta monet sellaiset ihmiset ja varmaan koiratkin, jotka muuten olisivat liian heikkoina kaatuneet elon tiellä, ovat voineet pysyä terveinä, saada lapsia ja elää pitkän, hyvän elämän.  

Pohdinnoistani varmaan näkyvästi kalvenneena vastasin eläinlääkärille että riskit ymmärretty, ja hän tuikkasi piikin pennun vasempaan kankkuun. Koira tuskin edes huomasi toimenpidettä, kun oli niin keskittynyt ahmimaan hoitajan sille tarjoamia herkkunaksuja. Onneksi niitä annettiin, sillä turvavälien pitämiseksi en voinut edes olla silittämässä koiraa pelottavalla hetkellä vaan minun täytyi pysyä vastaanottohuoneen nurkassa. 

Rokotuksen jälkeen istuimme odotushuoneessa hetken ja sen jälkeen norkoilimme vielä jonkin aikaa eläinlääkäriaseman liepeillä. Taivaalta laskeutui kevyitä lumihiutaleita, maa oli puhtaan uuden lumen peittämä. Koira ravisteli turkkiaan hiutaleiden kutittaessa, kaiveli lumikinoksia ja oli muutenkin kaikin puolin oma itsensä, kaiken lisäksi tavallistakin riemukkaampi päästessään ulos tukalasta tilanteesta. Ei merkkejä vaarallisista rokotereaktioista.

Niitä ei seuraavinakaan päivinä ole tullut, joten näyttää vahvasti siltä että voimme huokaista helpotuksesta ainakin siihen asti, kun on tehosterokotteen ja rabiesrokotuksen aika. Kuten viime aikoina on hyvin havahduttu huomaan, rokotteiden huono puoli on että niitä yleensä joudutaan ottamaan useita annoksia erilaisin aikavälein. 

Ihmisistä poiketen koirat tosin eivät käy toistensa kimppuun, vaikka joltakin jäisi (tehoste)rokotukset ottamatta. Tämä ei ole ainoa asia, jossa koirat ovat ihmistä viisaampia.