Valo lisääntyy - ja toivo sen mukana

 

Se on alkanut jo, sen tuntee. Aavistuksena aamuissa, havahtumisena iltapäivissä: valon aika lisääntyy. Kuukauden päästä talvipäivänseisauksesta sen huomaa, sillä silloin päivän pituuden kasvu on niin suurta että sillä on jotakin merkitystä. Tänään, tammikuun lopussa, aurinko laski puoli viiden aikaan mikä tarkoitti sitä, että vielä viideltäkin oli lumisen maiseman ansiosta selvästi valoisaa. 

Pimeimpään aikaan verrattuna valoa on tullut lisää kaksi tuntia iltapäivään ja ainakin tunti aamuun. Se tulee sittenkin jälleen kerran, valo!

Tänä talvena tosin en ole ehtinyt kärsiä tavanomaisesta pimeän ajan ahdistuksesta ollenkaan. Talvi on mennyt niin nopeasti ja niin paljon vakavampien ja tähdellisempien vaikeuksien parissa ja tiiviissä työnteossa, ettei ole jäänyt aikaa masentua jostakin niin vähäpätöisestä ja loppujen lopuksi perin luonnollisesta ilmiöstä kuin talven pimeys. 

Pimeys on päin vastoin ollut tänä talvena lohtu ja turva, kuin syli johon käpertyä. Sieluni, mieleni ja sydämeni on kaivannut sitä enemmän kuin ehkä koskaan, haavoitettuna, pettymään joutuneena ja murheellisena. 

Maailman kuohunta on koko ajan myllertänyt taustalla, levottomat aallot vellovat ja ihmiskunta huutaa hätäänsä niiden keskellä yhtenäisyytensä menettäneenä ja pelottavien, vihan voimien valtaan joutuneena. 

Kahtiajako ihmisten kesken on suurempaa kuin nykysukupolvi on koskaan kokenut, pelko aiheuttaa vihaa ja kaikkia sen johdannaisia eli halveksuntaa, mustamaalaamista, syrjimistä, lokeroimista ja panettelua. 

Ihmiskunta on niin uusien asioiden äärellä, että enemmistö ihmisistä ei kykene ottamaan niitä vastaan. Vanhat, järkiperäisyyteen pohjaavat ajattelumallit istuvat tiukassa ja pitävät "hörhöilynä" tai "foliohattuiluna" asioita, jotka pystyy ottamaan vastaan vain ajattelua ennennäkemättömällä tavalla laajentaen.

Kevät saapuu kuitenkin tämänkin pitkän talven jälkeen ja valo lisääntyy. Pian se on vastustamattomasti täällä, kaikkialle ja lähes läpi koko vuorokauden ylettyvä valo, halusimme tai emme, olimmepa siihen valmiit tai emme. 

Nurinkurista on se, että vaikka tänä talvena pimeys on ahdistanut minua vähemmän kuin pitkiin aikoihin, niin olen ehkä onnellisempi kuin ikinä siitä, että valo jälleen saapuu. Valoa tarvitaan enemmän kuin koskaan tähän pimeään maailmaan. Ja luottamusta siihen, että valo viimein voittaa, pimeimmänkin kauden, kaiken hulluuden ja vihan jälkeen. 

Kuten tämän talven ja pitkään jatkuneen pimeässä kulkemisen jälkeen. Viha väistyy lopulta, rakkaus ja valo voittavat. Yksityiselämässäni tästä ei vielä näy merkkejä, vaan vihaa ja suuttumusta niskaani syytävät ihmiset eivät ole valmiita vielä valoon vaan kulkevat yhä pimeydessä. Mutta rakkauteni ja myötätuntoni heitä kohtaan ei lopu, ei sammu enkä anna vihalle periksi. 

Maailman mittakaavassa merkkejä valosta on kuitenkin ollut jo jonkin aikaa: yhä useammat uskaltavat sanoa ääneen mitä ajattelevat, yhä useammat kyseenalaistavat, yhä useammat nousevat protestoimaan. Myöntävät itselleen, että moni asia mitä meille on kohta jo kaksi vuotta kerrottu, ei ehkä sittenkään pidä paikkaansa, että asioiden takana on paljon sellaista, mitä emme tiedä ja mitä meidän ei halutakaan tietävän. Mutta joka meidän pitää saada tietää ja nyt on sen aika. 

On herätty unesta ja kohti valoa. Joka väistämättä tulee ja on kohta täällä kesän lämpöineen ja auringonpaisteineen. Valo on jo täällä, enää tarvitsee vain nähdä se ja nähdä sen kasvavan.