Haikeaa mutta väistämätöntä : jätin päiväkotihakemuksen lapselleni ensimmäistä kertaa 12 kotiäitiysvuoden jälkeen

 Viime viikolla koettiin meidän perheessä historiallinen hetki: 12 vuoden jälkeen esikoisen syntymästä ja kahden pikkusisaruksen syntymän jälkeen otin ensimmäistä kertaa yhteyttä päiväkotiin jättääkseni kuopuksen hoitohakemuksen. 

Eskarivuoden kaksi vanhinta ovat päiväkotiympäristössä toki käyneet, mutta muuten päiväkotimaailma on pysynyt meille täysin tuntemattomana. 

Tässä postauksessa kerron, miksi kotihoito on ollut meille paras vaihtoehto, kuinka lapset ja äiti ovat kotona viihtyneet, onko kotihoito näkynyt jotenkin kouluputken alkaessa ja miksi nyt viisivuotias kuopus viimein menee viskarivuodeksi päiväkotiin.

Kotipäivien viihdykkeitä: Ryhmä Hau -lehti.

Tavoite kotihoitaa lapset niin pitkään kuin mahdollista on pitänyt tähän asti, mutta nyt, kuopuksen täytettyä viisi vuotta alkoi tulla mahdoton vastaan. Veljekset eivät ole ilvekset, eli siinä missä keskimmäinen ei ikinä koskaan halunnut mihinkään päiväkotiin vaan olla aina aina aina vaan äidin kanssa kotona, kuopus on eri maata.

Hän on sosiaalisista ympyröistä nauttiva ja leikkitoiminnan kerhosta tykkäävä tapaus, jonka tämän hetkisille tarpeille päiväkoti on paikallaan. Milloin minä pääsen päiväkotiin, hän on kysynyt jo useamman kuukauden ajan, yleensä aina silloin kun joku kerhokavereista on siirtynyt kerhosta päiväkotiin.  

Kaiken lisäksi oma ansiotyömääräni on lisääntynyt siinä määrin, että kodin ulkopuolinen hoito alkaa olla melkein pakollinen juttu. Etätyön ansiosta olemme pystyneet miehen kanssa sumplimaan kotihoitokuviot viime vuosina sujuvasti ja sitä ennen oli mummu ja ääretön luovuus apuna, mutta nyt liikkuvia osia on tullut sen verran lisää että päiväkotihoito helpottaa työntekoa huomattavasti. 

Aamupäivien kahvilahetket ovat kuuluneet arkeemme
jo kauan pientä pandemiataukoa lukuunottamatta; tänään
kävimme taas kuopuksen kanssa aamiaisella
lempikahvilassamme lähtikauppakeskuksessa.

Ja vaikka päiväkotihakemusta tehdessäni mielen pohjalla lymyili tuttu haikeus kuten aina isojen muutosten ja lopullisuuden äärellä, on päiväkodin alkamisessa iloinen pohjavire ja hyvän muutoksen tuntu. 

Kaksitoista vuotta kolmen lapsen kotihoitoa on äärimmäisen hieno juttu, kaikkien toiveideni täyttymys, josta olen niin kiitollinen ettei määrää voi edes laskea. Se on vaatinut ja maksanut minulle tukun harmaita hiuksia, hermojen roppakaupalla kiristymistä, ajoittaista turhautumista, rutkasti asioiden sumplimiskykyä ja rahallisesti kuusinumeroisen summan, mutta mistään siitä en välitä sillä mikään niistä ei mene sen edelle, mitä omien lasten hoitaminen kotona on antanut: lukemattomat kiireettömät aamut, vapauden, aikatauluttomuuden, mahdollisuuden seurata lasten kasvua ja heidän jokaista isoa ja pientä kehitysaskeltaan reaaliajassa, lukemattomia yhteisiä kirjanlukuhetkiä, metsä- ja museoretkiä, leikkiä ja siihen kannustamista.

Lehdenlukua tai työmateriaaleihin tutustumista vauva imetysotteessa tai isompi lapsi kainalossa sylissä tai sohvalla, omien kirjoitushetkien varastamista silloin kun lapsilla on muuta puuhaa, työpuheluiden soittoa lasten päiväunien tai lempiohjelman aikana (onneksi etätyön myötä muillakin alkoi olla lapsia kotitoimistoissa häiritsemässä), kirjoittamista milloin iltamyöhällä, milloin kukonlaulun aikaan jos inspiraatio tai deadline niin on vaatinut. 

Askartelemme paljon, ja välillä askartelu tarkoittaa
lempispiirroshahmojen lehtien parissa puuhailua.

Lapset ovat menneet työuran edelle, ja vaikka suomalaiseen varhaiskasvatussuunnitelmaan luotankin, en ole halunnut laittaa lapsiani pieninä isoihin ryhmiin selviytymään. Leikkitoiminnan kerho on ollut hyvänä sosiaalisten taitojen opettajana mutta keskimmäisen kohdalla sitäkään ei ole tarvittu (hän ei halunnut sitä käydä), ja silti hän nyt ekaluokkalaisena on toiset huomioon ottava, empaattinen, sosiaalinen ja opettajan mukaan ryhmätaidoiltaan moitteeton lapsi. 

Myöskään muissa taidoissa lapseni eivät ole jääneet päiväkotilapsista jälkeen, jopa päinvastoin. He ovat kaikki oppineet lukemaan ja kirjoittamaan ennen kouluikää, kaksi nuorimmaista yllätykseksemme todella aikaisin eli toinen vähän päälle neljävuotiaana, kuopus neljän vuoden ja yhdeksän kuukauden iässä, ilman että kukaan heitä aktiivisesti opetti. 

Olemme askarrelleet, piirtäneet, tutkineet luontoa, kirjoja ja maailmaa niin paljon, että enempi olisi jo liioittelua. Etenkin kirjojen lukeminen on meille jokapäiväinen tapa; luen lapsille varmaan ainakin tunnin ajan joka päivä ja he ovat pienestä pitäen lukeneet kirjoja myös itse, aluksi "lukeneet" ja sitten ihan oikeasti lukeneet.

Olen vienyt lapsia museoihin, taidenäyttelyihin, kirjastoihin, ravintoloihin ja erilaisiin tapahtumiin säännöllisesti, en väen vängällä asioita opettaakseni  vaan siksi koska haluan näyttää heille maailmaa ja auttaa heitä ymmärtämään asioita, tehdä heidän kanssaan yhteisiä juttuja. 

Olen halunnut pitää heitä lähelläni. Kyllä, juuri niin. Mukana on ollut paljon myös itsekkyyttä; en ole halunnut luovuttaa heitä kasvottoman päivähoidon rattaisiin, joka olisi vienyt minulta mahdollisuuden nähdä heidän arkeaan ja kasvuaan muulloin kuin iltaisin ja viikonloppuisin.

Mutta ennen kaikkea olen toiminut hyvässä uskossa heidän parhaakseen. Olen ajatellut, että kotihoito on heidän etunsa mukaista.

Olen tehnyt sen vuoksi valtavia ammatillisia uhrauksia ja sen on tarkoittanut äärimmäistä rahallista kitkuttamista vuosikausia, mutta mitään tärkeää meiltä ei kuitenkaan ole puuttunut. Sijoitustilejä emme ole pystyneet lapsille hankkimaan, mutta niihin en usko muutenkaan. Edes omasta eläkkeestäni en jaksa huolehtia. Tulevaisuus on aivan liian sumuinen ja olen jo pitkään uskonut ja varsinkin nyt uskon kaiken mullistuvan lähivuosina joka tapauksessa, jotta olisi oleellista pohtia jotakin sellaista kuin sijoittaminen ja eläkkeet.

Käden taitoja kuten saksilla leikkaamista
tulee harjoitettua säännöllisesti erilaisten askartelujen lomassa.
 4-vuotisneuvolassa mainittiin,
että kuopus oli "ikäisekseen taitava" saksien ja kynän käytössä.

Onko ratkaisuni ollut oikea, sitä olen jäävi määrittelemään. Sitä täytyy kysyä lapsiltani kun he ovat kasvaneet isommiksi ja lopulta aikuisiksi. Kokevatko he varhaisvuotensa onnellisina kotivuosina vai jostakin paitsi jääneinä, jos ei muusta niin isosta perinnöstä toisen vanhemman maksimaalisen työnteon puuttuessa? Kumpikin vaihtoehto on hyvin mahdollinen, jopa molemmat. Ja kaikilla kolmella lapsella näkökulma on eri, ovathan he eri luonteisia ja eri tavalla asiat kokevia. 

Parhaani olen kuitenkin pyrkinyt tekemään kuten jokainen vanhempi aina pyrkii. Ja yhtä varmasti kuin parhaansa yritetään, jossakin mennään kuitenkin metsään ja jossakin vaiheessa ainakin joku lapsista on pyrkimässä terapeutin pakeille lapsuustraumojaan purkaakseen. Niin se vain menee ja kulkee, vanhemmuuden sukupolvelta toiseen kulkevan epäonnistumisen taakka. Vain joku harva onnellinen onnistuu sen katkaisemaan. 

Viime viikolla kävimme tutustumassa syksyllä alkavaan päiväkotiin. Kuopus oli aivan innoissaan: miten monta yötä vielä on, että päiväkoti alkaa, hän kysyi heti kotimatkalla. 

Kun katselin hänen intoaan, mielessäni kupli yhtä aikaa ilo ja haikeus, tunne jonkun ajanjakson päättymisen lähestymisestä ja samalla tietoisuus siitä, että juuri näin pitääkin mennä. Pian päästän kuopuksenikin menemään siihen koulutusputkeen, joka eskarista (ja nykyisin jo viskarista eli viisivuotiaasta) alkaa, yhteiskunnan rakenne imaisee hänet mukaansa ja siinä ajassa kun hän koulunsa käy lapsuus on ohi, hänestä kasvaa aikuinen, tämän yhteiskunnan täysivaltainen jäsen ja kansalainen. 

Poikien viimeisin leikkivillitys maiden lippujen askartelun jälkeen:
jokainen auto vastaa miljoonaa, ja autot ryhmitellään eri maiden 
asukaslukuja vastaaviin kasoihin.

Minun tehtäväni on päästää irti, luovuttaa vastuuta kasvatuksesta yhteiskunnalle, väistyä ja antaa lapsen omalle kasvulle tilaa yhä enemmän, niin kuin jokaisen vanhemman täytyy, joidenkin aiemmin, toisten myöhemmin. Se on vanhemmuuden paras ja raskain puoli yhtä aikaa. 

Tosin on sanottava, että alku on meillä erittäin pehmeää laskua. Kuopus tulee aloittamaan päiväkodissa kolmipäiväisellä viikolla ja hieman lyhennetyllä päivällä. Silti jo se on minulle ruhtinaallisen runsas määrä häiriintymätöntä työaikaa. Ja lapselle yltäkylläinen aika leikkiä pienessä yksityisessä päiväkodissa jossa ainakin tutustumiskäynnillä vaikutti olevan hyvä ja huolehtiva ote lapsiin ilman täyteen ahdettujen lapsiryhmien tuntua. 

Mutta jos jotakin, niin yhtä asiaa en mitä todennäköisimmin kuolinvuoteellani kadu: että en olisi omistanut tarpeeksi aikaa lapsilleni. Ainakaan siitä minua ei voine syyttää, vaikka muita virheitä äitinä olisinkin tehnyt. 

Mieleeni ovat jääneet keskimmäisen lapseni esikouluopettajan sanat viimeisenä eskaripäivänä, kun jätimme jäähyväisiä: Teillä on upea poika, olette tehneet hyvää työtä lapsenne kanssa, iso kiitos siitä teille, hän osaa ikäisekseen uskomattoman paljon asioita.

Mitään erityistä en itse koe lapselle antaneeni, muuta kuin aikaa, aikaa ja aikaa. Aikaa ja huomiota, mahdollisuutta aloittaa elämä rauhassa, omassa kiireettömässä arkitahdissamme. 

Lue myös muita kotihoitoa ja kotiäitiyttä käsitteleviä artikkeleitani:

Merkkejä kasvusta ja muistuksia siitä, että sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi

"Kotihoidettu eskarilainen on osannut jo 2 vuotta lukea ja kirjoittaa." Varhaiskasvatuksen tai sen puutteen vaikutus kouluvalmiuksiin, onko sitä?

Neljävuotiaan superpäivä: lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen tapahtui saman päivän aikana

Minun valintani: Kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä