Kymmenen päivää kuumetta ja kolmen viikon yskä: korona voi myös lapsella kestää kauan.

 

K-tauti on nyt kaikilla, siltä ainakin tuntuu uutisten ja tuttavapiirin kuulumisten perusteella. Meillekin se lopulta iski, kolme viikkoa sitten. Miten tauti kullakin perheenjäsenellä meni, siitä kerron tässä postauksessa. Eniten yllätti pienempien lasten pitkä taudinkuva. Mutta onko pitkäkestoinen tauti sama kuin vaikeaoireinen? Myös siihen löytyy pohdintaa ja vastauksia tästä postauksesta. 

Sairauspäivinä kirjojen lukeminen sohvan tai sängyn pohjalla
on ylivertainen viihdyke.

Kukapa olisi tätä uskonut, kun kahden vuoden ajan on jotakin aivan muuta on annettu ymmärtää. On sanottu, että lapsilla k-tauti on pikku juttu, lyhyt tauti, lievillä oireilla.

Kun asiantuntijat alkoivat sanoa o-muunnoksen tarttumisen kaikkiin kansalaisiin olevan vain ajan kysymys, aloimme mekin valmistautua viruksen tuloon. En ole koskaan elämässäni syönyt ja syöttänyt perheelleni niin paljon vitamiineja, ravintolisiä ja terveellistä ruokaa kuin tänä talvena. 

D3-vitamiinia niin että suomalaiset suositusrajat paukkuvat, C-vitamiinia, sinkkiä, marjoja ja hedelmiä, kaaleja ja kasviksia. Propoliuutetta ja echinaforsea tippa-, itse mehustettua vihannesmehua litrakaupalla.

Valmistauduimme k-taudin tuloon henkisesti ja fyysisesti, ja erityisesti valmistin itseäni siihen, että minulla tauti kestäisi pitkään ja olisi raju kuten minulla flunssat usein ovat. Viikkokausien yöt valvottavaan ja kylkiluiden kestävyyttä koettelevaan yskään nyt ainakin pitäisi varautua. Sellaisen taudin olen muutaman kerran elämässäni sairastanut, viimeksi lokakuussa eli taipumusta on.

Kun kolme viikkoa sitten flunssan ensimmäiset merkit antoivat kuulua itsestään lähes koko perheessä ja oireiden perusteella arvasin taudin k-taudiksi, ajattelin että nyt se sitten alkaa. Pidetään hatusta kiinni ja toivotaan että myrsky on mahdollisimman lyhyt ja jättää jälkeensä vahingoittumattoman, tyyntyneen maan. 

Ja jos nyt minua kovasti riepottelisikin, niin kunhan lapset edes päästää vähällä niin hyvä olisi. Miehestäni, joka tuskin koskaan on sairaana ja saa ne vähät taudit jotka saa lievinä versioina, en osannut edes olla huolissani. 

Sitten kaikki menikin aivan päälaelleen. 

Tämän taudin aikana suosituin teema kirjoissa
oli Kalevala, lasten viimeaikainen innostus noin muutenkin.

Itse selvisin kahden päivän nuijanukutustaudilla eli 38 asteen kuumeella ja tajuttomalla väsymyksellä lihas-, silmä- ja päänsärkyineen. Sen jälkeen ei juuri mitään, pelkkää pientä nenän tukkoisuutta joka hetkeksi vei maku- ja hajuaistin, mutta edes paljon mainostettua jälkiväsymystä ei ole toistaiseksi kuulunut. Yskää ei ollenkaan.

Omalla mittapuullani todella lievä ja uskomattoman lyhyt flunssa. 

Mutta lapset! 12-vuotiaan esikoisen taudinkuva oli onneksi samankaltainen kuin itselläni (pari päivää kuumetta eikä sen jälkeen mitään, ei edes nuhaa), mutta pienemmät - heillä oli edessään tauti jollaista en olisi ikinä uskonut.

Kuume sahasi korkealta matalalle 10 päivää molemmilla, lähti välillä päiväksi pois ja nousi taas uudelleen lähelle 39:a ja ylikin. He nukkuivat ja olivat voimattomia, valittivat kipeitä lihaksia ja silmiä ja päätä, muuttuivat niistäviksi ja yskiviksi lapsiksi jotka tuskin jaksoivat edes piirtää tai leikkiä. 

Kuopuksella kuume tapaakin flunssissa nousta korkealle ja joskus kestää useita päiviä, mutta ekaluokkalaisen flunssat ovat järjestään päivän, parin mittaisia, lähes kuumeettomia ja lieviä oireiltaan. 

Kävimme reilun viikon potemisen jälkeen lääkärissä kahden hiljaisen pikkumiehen kanssa, jossa todettiin ettei mitään hälyttävää kuulu keuhkoista tai muualtakaan. Joskus k-tauti vaan kestää pitkään lapsillakin, lastenlääkäri totesi ja mainitsi lasten yleisvoinnin olevan kuitenkin oikein hyvä. 

Kuume häätää virusta, hän muistutti, samoin yskällä on oma hyödyllinen tehtävänsä estää pöpöjä painumasta alaspäin hengitysteissä. Näitä kahta oiretta monesti turhaan pelätään, yskää yritetään vaimentaa yskänlääkkeellä ja kuumetta alennetaan silloinkin kun ei tarvitsisi eli kun se on alle 38.5.

Onko tämä nyt sitä vaikeaa ja vakavaoireista k-tautia, kysyin lääkäriltä vaikka oikeastaan jo tiesinkin vastauksen. 

Kirjoista on myös leikkeihin sitten kun taas jaksoin leikkiä,
 tässä "autoradan" osana. Myös koiralle lattialle levitetyt lepopatjat
kelpasivat mainiosti luunpureskelualustoiksi. 

Ei ole, hän vahvisti. Pitkään kestävä ei tarkoita samaa kuin vakavaoireinen. Mutta kuten missä tahansa flunssassa, myös tässä on mahdollista saada jälkitauti kuten keuhkokuume tai korvatulehdus, lääkäri jatkoi. 

Onko tässä taudissa suurempi kuin muissa?

Ei, hän vastasi. Etenkin lapsilla se on harvinaista, mutta mahdollista. Tärkeää on seurata lapsen yleisvointia ja kuumeen kehitystä, ja jos niiden perusteella on aihetta epäillä jälkitautia, on syytä tulla uudelleen lääkäriin.  

Palasimme yskivien poikien kanssa päivystyksestä kotiin potemista jatkamaan. Kun kuuntelin kuopuksen yöllistä ja aamuista yskää (mahtavaa ja rouheista, puuskaista ja rajua), toivoin voivani ottaa sen häneltä sittenkin itselleni, niin iloinen kuin omasta yskättömästä lyhyestä taudista olinkin. 

Samoin kuin heidän kuumeensa ja nuhansa, väsymyksensä. Ottaisin lapsiltani minkä tahansa taakan ja vaikeuden ja sairauden pois ja kantaisin sen mielummin itse.

Mutta en voi, olin tervehtynyt taudista heitä nopeammin ja voimissani. Kun lähdin koiraa lenkittämään, he katselivat menoamme olohuoneen ikkunasta, ja nähdessäni heidän sisälläolon ja sairauden kalvistamat kasvonsa mietin mielessäni taas kerran, että vanhemmuuden ylivoimaisesti raskain puoli on lasten sairastaminen. Sydämessä lepattaa alituinen varoitusvalo aina ja joka hetki silloin, kun lapsi on sairas, eikä se sammu ennen kuin viimeinenkin oire on poissa. 

Vasta kahden viikon jälkeen tauti alkoi lapsilla hellittää. Siinä välissä heidän isänsä oli lopulta kuitenkin saanut taudin, yli viikon jälkeen, lievänä hänkin. 

Nyt kolmen viikon jälkeen kuopus yskii edelleen ajoittain kovasti, keskimmäinen ei enää ollenkaan. 

Mitä tästä kaikesta voi sanoa ja olla mieltä?

Kun ottaa huomioon millainen sekasotku k-tauti kaikkine siihen liittyvine ilmiöineen ja episodeineen on, ei oikein mitään. Yhtä sekasotkua kaikki tyynni, niin yksilö- kuin tilastotasolla.

Logiikkaa ei tunnu olevan siinä, millaisena tauti iskee ja keheen se iskee, riippumatta siitä onko piikkejä otettu vai ei. Ja niin tilastojen kuin arkielämän kokemusten perusteella selvää näyttää olevan vain se, että tauti tarttuu tehokkaasti kaikkiin, tosin esimerkiksi mieheni joutui yli viikon ajan odottelemaan ja vasta kaikenlainen välinpitämättömyys tautihygieniasta (yhteisten käsipyyhkeiden ja juomalasien käyttö potilaiden kanssa, nukkuminen kasvoille yskivän lapsen vieressä, pusuttelu jne.) sai taudin tarttumaan. 

Viimeisenä toivona piikkien tehokkuuden suhteen ja sen, ettei koko tätä r*koterumbaa turhaan tehty, on se että vakavan tautimuodon ja kuoleman riski pienenee. Asiantuntijat sanovat, että näin on ja tämänhetkisestä monisairaiden vanhusten korkeista kuolinluvuista huolimatta tilastot sen näyttävät. 

Ja hyvä niin! Höynäytetyksi tulemisen tunne olisi valtava, suuttumus oikeutettua ja seuraukset arvaamattomia, jos osoittautuisi ettei toistuvasta hihan käärimisestä olisikaan mitään hyötyä.