Metsän sylissä

Pitkäperjantai on tänä vuonna ollut kylmä, vuodenaikaan nähden lunta on paljon, enemmän kuin koskaan muistan tähän aikaan olleen. Pellolla kävellessä jalka upposi polvea myöten hankeen. Metsässä enin lumi on jo sulanut, enää satunnaiset lumilaikut täplittävät metsänpohjaa, sulamisvettä ja puroja on kaikkialla. 

On ollut myös aurinkoista. Auringon lämpö on lohdullista ja sulattaa lunta ja maata kylmän vallasta. Valo ja lämpö voittavat, myös tänä pääsiäisenä.

Sitä ennen on käytävä läpi kylmyys ja kärsimys. Ja suru, vaikkei se poistukaan koskaan. Kirkkain valo tulee vasta mustimman yön jälkeen. Se on pitkäperjantain taakka ja opetus ihmiskunnalle.

Tänään kirjoitan metsästä, joka lohduttaa. Metsästä jossa ihmisen on mahdollisuus löytää rauha. Tämä on kirjoitus askelista, hengityksestä ja pihkan tuoksusta, linnuista ja hämähäkeistä ja metsän sylistä. 

Kirjoitan suruani pois. Älköön minua siitä tuomittako, sillä kuten aina, kirjoitan pelkästään jakaakseni sielustani hyvää, koskettaakseni toista sielua, edes yhtä tässä maailmassa. 

Tämä kirjoitus on sinulle, joka vaellat neuvottomana ja ahdistuneena ja etsit paikkaa, josta saada rauhaa ja lohtua. Sinulle joka pelkäät, etkä siksi voi pysyä paikallasi. Sinulle jonka reppuun on kertynyt liikaa taakkoja etkä jaksa niitä enää.

Syksyinen, sumuinen metsä.

Askel askeleelta etenet, hengitys ja sydämen syke kuuluvat korvissasi kuin nouseva ja laskeva pauhu, kuin rummutus. Eteenpäin, aina vain eteenpäin. Viima pyyhkii kasvoja, on kylmää ja kohta pimeää jo. Pysähtyä ei voi, ei enää, on mentävä kohti sitä mikä edessä odottaa.

Sitten asfaltti vaihtuu metsäksi, tien varren metsä aukeaa silmänkantamattomaksi korveksi.  Askelten alla ei enää ole kovaa vaan pehmeä, tuoksuva metsänpeitto. Paljain jaloin on paras kulkea, kengät ovat märät jo ovat sillä metsä on sateen jäljiltä kostea. Kylmäkin se on, kauhean kylmä, mutta paljas jalka tavoittaa maasta jotakin mitä kengät eivät koskaan.

Maan voima siirtyy suoraan jalkoihin. Voimaa väsyneelle vartalolle, voimaa uupuneelle mielelle, sitä metsä aina antaa. 

Metsässä hengityksen rytmi rauhoittuu, keuhkot täyttyvät raikkaalla ja puhtaalla ilmalla, sydän ei jyskytä niin peloissaan enää vaan pumppaa tehokkaasti happea jalkojen käyttöön. Verenpaine laskee, stressitaso alenee, hätäisen sydämen läpätyksen alta alkaa varovasti valua rauhaa tai jotakin sitä ennakoivaa.

Metsässä ihminen on omimmillaan, omillaan, mutta ei yksin. Metsä ottaa sinut vastaan, sulkee syliinsä kuin apua tarvitsevan lapsen, jollainen oletkin, sitä ihminen aina on kun tarpeeksi paljaaksi riisuu. 

Linnut katsovat kulkuasi, ketut katsovat, hyönteiset katsovat, ehkä menninkäiset ja haltijatkin, ne joista lastenkirjat kertovat ja joita vanha kansa uskoi metsissä asuvan. Muistatko ne tarinat, pyöreäpäiset, pörröiset ja uteliaat menninkäiset lastenkirjan sivuilla, haltijoiden utuisen sinisiksi kuvitellut harsohameet ja ystävälliset silmät, hämähäkin joka kuuntelee ja lohduttaa?

 "Salaisuutesi tiedän, ei kukaan muu!" Hämähäkki piipittää latvasta puun:

"On murheensa kullakin, suuret tai pienet. Sinä liian monia kantanut lienet! Olet onneton, kaikesta huomaa sen. Kuule loitsuni, levähdä hetkinen."*

Niin, levähtäisit vähän. Istahda kannolle, hengitä syvään, kuuntele. Latvoissa nousee tuuli, se tulee jostakin kaukaa, heiluttaa korkealle taivaalle kohoavia kuusia, mäntyjä, jo lehtensä lähes varisuttaneita koivuja. Tuuli narisuttaa vanhoja puunrunkoja, humina etenee puusta puuhun, voimistuu ja kietoo latvat ja oksat ja kaiken otteeseensa, lopulta kietoo sinutkin syliinsä. Tunnet kasvoillasi tuulen, se kuivaa poskiasi, niillä on hikeä, sadetta, ehkä kyyneleitä. 

Älä itke, ethän itke. Metsän syli vapauttaa, keventää, lohduttaa mieltä. Eihän ahdista enää niin paljon, kuohuu ja myllertää vähän vähemmän. Mitä murheita kannatkin, elämän reppuusi lastanneita, laske ne alas, sinun ei tarvitse kantaa niitä enää, sanoo metsä kaikille jotka uskaltavat kuunnella.

Askel askeleen jälkeen jalat osuvat maahan, puunrunkojen, kivien, juurakkojen päälle ja yli. Sammaleen, varvikkojen ja koko tuoksuvan, yltäkylläisesti tuoksuvan metsänpeiton. Eteenpäin, eteenpäin, on päästävä eteenpäin. 

Oksilla roikkuu naavaa, rungoilla kasvaa jäkälää. Sienirihmastot levittäytyvät jalkojen alla kaikkialla metsän mullassa, niitä on jokaisella millimetrillä. On kosteaa ja kylmää, joten niiden tuoksu tuntuu erityisen voimakkaana. Tunnetko myös havupuiden pihkan, pomeranssin ja sokerin sekaiset tuoksut, tunnetko niiden haihduttamat raikkaat, antiseptiset aineet joka pitävät haitalliset sienet ja bakteerit loitolla, parantavat, ennaltaehkäisevät kärsimystä ja kuolemaa? 

Päivänvaloa on vielä hetki, mutta jos aurinko paistaisi, varjot olisivat jo pitkiä, kosteus sakenee ja ennakoi yötä. Uusi sade roikkuu ilmassa, sumu tihenee. Mutta ilma on täynnä happea. Sitä on hyvä hengittää, oi niin, hengittää keuhkot täyteen. 

Ihminen on luotu hengittämään, liikkumaan, saamaan happea joka kulkee kehossa kaikkialle ja pitää ihmisen elossa. Elossa, lämpimänä, sydämen sykkeessä. Niin kauan kuin elämää riittää.

Metsässä happea virtaa kaikkialla, puut ovat koko pitkän päivän tehneet työtään ja tuottaneet sitä ilmaan, hengität happea keuhkoihisi ja kaikkea muuta metsän ilman hyvää. Sydämesi saa voimaa, koko kehosi saa, kaikki solut ovat täynnä happea ja elämää ja sydämen sykettä, jaksat kävellä aina vain ja vaikka sinun on vilu, tuskin huomaat sitä. 

Mitä kuulet, mitä näet? Kuuletko tuulen, kuuletko sydämesi sykkeen, tunnetko miten veri sykkii kaikkialla kehossasi ja kuuluu kohinana korvissa? Näetkö varjot vai valon niiden ympärille, vai näetkö molemmat? 

Huomaatko nyt linnun lennähtävän oksistoissa, ehkä käpytikan, ehkä tiaisen? Linnunlaulusta metsä on nyt tyhjä mutta joskus mustarastas laulaa vielä loka-marraskuussakin. Ehkä se laulaa juuri nyt, voi, kunpa se laulaisi juuri nyt, laulaisi tiellesi sävelen, saattelisi matkallasi, ympäröisi polkusi ja sielusi valolla, sillä jota kohti se on kulkemassa. 

Ei ole hätää, se laulaisi. Kaikki vaarat ovat kaukana, mitään pahaa ei tapahdu. Ei mikään mene pois, ei tuuli, ei valo, ei rakkaus. Olet turvassa, ja sinua ympäröi tämä metsä ja kaikki sen hyvyys. Vaikka se jäisi viimeiseksi hetkeksi elämässäsi, olisit niinä viimeisinä hetkinä onnellinen. Jos vain saat olla metsän sylissä.

Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli, ei rakkaus kuolla voi. Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse ja muualla tuuli soi. **

* Ote lastenkirjasta Avril McDonald, Tatiana Minina: Jukka Hukka ja lohikäärmevauva 

** Aila Meriluoto

Keväällä valo on kaikkialla. Kuva pitkäperjantailta.