Vanhemmuuden aallonpohjalla Sorlammen luontopolulla

 

Viime kerralla kirjoitin metsästä. Se postaus syntyi surusta ja lohdutuksen tarpeesta, kirjoitin sen yhtä lailla lohduksi itselleni kuin kaikille muille, jotka kärsivät siitä, etteivät ymmärrä eivätkä tiedä, miksi asiat elämässä menevät niin kuin menevät tai ovat menneet. 

Se oli pitkäperjantain postaus. Tänään, pääsiäisenä, kirjoitan uudestaan metsästä. Siitä kuinka lähdimme lasten ja koiran kanssa Sorlammen luontopolulle Nuuksion laitamille, pakkasimme eväät reppuun ja sopivan lämmintä päälle, katsahdimme ennen lähtöä taivaalle ja tiesimme meitä odottavan aurinkoisen ulkoilusään. 

Tämä metsäkirjoitus on omalla tavallaan lohdullinen sekin, sillä se on täynnä elämää ja sähläystä lasten kanssa, jälkimmäistä vähän liiankin. Mutta ainakin se on elämää. Olemme kaikki elossa ja enimmäkseen myös terveitä ja meillä on toisemme, mitä muuta voisimme pyytää.

Mutta aloitetaan siitä kuinka parkkeerasimme auton luontopolun kupeeseen parkkipaikalle ja aloitimme eväsretkemme, tavoitteena löytää jokin kiva, kuiva ja aurinkoinen picnic-paikka sulamisvesistä vetisen metsän keskeltä.

Onneksi lapsilla olivat energiavarastot täynnä myöhään nukkumisen ja aamun pääsiäismunan etsinnän ja -syönnin jäljiltä. Italialaiseen tapaan he löysivät pääsiäispupun jäljiltä jättikindermunat eli suurimmat pääsiäismunat joita suomalaisista kaupoista löytyy. 

Sorlammen luontopolku oli viime hetken löytö, sen jälkeen kun olimme aamun arponeet mihin suunnata pääsiäisretkelle. Nuuksion peruspolut olisivat pääsiäisenä varmasti tupaten täynnä, samoin lähempänä sijaitsevat Keskuspuiston, Villa Elfvikin ja Glimsin luontopolut. 

Sorlampi on syrjäisempi ja vähemmän tunnettu paikka, jossa on kaiken lisäksi mahdollisuus valita kahden kilometrin Laihalammen kierroksen ja viiden kilometrin Sorlammen kierroksen väliltä. Ensiksi mainittu eli lyhyempi tuntui meidän k-tautijälkiystää potevien perheenjäsenten kannalta paremmalta, ja päätimme aloittaa siitä.

Olimme varautuneet jäisiin polkuihin, mutta lumen määrä metsässä yllätti. Paikoittain metsä oli kokonaan hangen alla, jalka upposi syvälle jos polulta erehtyi astumaan sivuun, ja Laihalampi oli yhä tukevasti jäässä. Vain paikoitellen rannassa pilkahteli sulaa vettä, mutta kokonaisuudessaan talven ote oli vielä vahva.

Sitten kuitenkin oli laajoja alueita ilman lunta, ruskeaa litistynyttä maata jossa ei äkkiseltään voisi kuvitella mitään elävää. 

Ja kuitenkin on vain päivästä muutamasta kiinni, kun kaikki herää kasvamaan ja on täynnä sini- ja valkovuokkoja, saniaisen taimipalleroita, käenkaalia, kaikkialta maasta työntyvää vihreää. 

Lapset olivat innoissaan päästessään pitkästä aikaa kunnon metsäretkelle, he juoksivat jäisillä poluilla niin että meitä vanhempia hirvitti mutta muutamaa liukastelua lukuunottamatta kukaan ei kaatunut. Aurinko paistoi ja lämmitti, niin että saattoi melkein nähdä miten se sulatti likaisia lumenrippeitä.

Sitten alkoi tulla nälkä ja oli aika etsiä se aurinkoinen, kuiva eväspaikka. Ja siitä alkoivat ongelmat.

Lunta oli metsän siimeksessä niin paljon, että mihin aurinko osuikin, oli märkää. Kuivissa kohdissa taas oli varjoista ja kylmää. 

Lopulta pitkän etsinnän ja ylämäkeen nousun jälkeen löysimme ison sammaleisen kiven, josta lumi oli sulanut. Vaan keskimmäiselle se ei jostakin syystä sopinut, vaan oli liian muhkurainen, liian epätasainen, sittenkin liian märkä vaikka alla oli asianmukainen kosteutta pitävä picnic-liina. 

Alkoi itku ja marmatus, ja kun sellainen alkaa, niin mikään ei ole enää hyvin. Eväät olivat vääränlaiset, muhkurainen alusta vaivasi entistä enemmän, äiti oli maailman tyhmin ihminen. 

Ei auttanut maannittelu, komentaminen, kiristäminen tai uhkailu eikä vetoaminen siihen, että tällaisesta turhasta marmatuksesta menee kaikkien retki pilalle. Kun lapsi pääsee kunnolla kiihtyneeseen tilaan, ei sellaista tuosta vaan rauhoiteta - ei ainakaan minun vanhemmuustaidoillani. 

Sellaiset hetket ovat vanhemmuuden aallonpohjia. Ne ovat hetkiä, jolloin tekisi mieli ottaa ja lähteä koko tilanteesta, jättää parkuva ja aikuisen järjen mukaan järjettömästi (rumasti, kiittämättömästi, käsittämättömästi) käyttäytyvä lapsi siihen paikkaan ja vain hävitä jonnekin.

Sitä unohtuu, että lapsella on aina käytöksessään jokin oma järkensä ja logiikkansa, ja että lapselta ei voikaan olettaa aikuisen mittapuulla tärkeitä asioita käytöksessään kiukun hetkellä. 

Kun kiukku, pettymys tai turhautuminen tulee, lapsi ei osaa olla kiitollinen mahdollisuudesta päästä rauhalliselle metsäretkelle rauhallisessa maassa, vaikka toisissa maissa käydään sotaa ja lapset joutuvat pelkäämään, pakenemaan ja menettämään perheenjäseniään. 

Hän ei osaa ajatella sitä hyvää mitä hänellä on ja niellä sen avulla mahdollinen pieni pettymys eväsretkipaikan valintaan.

Sellaisina hetkinä vanhemman päässä risteävät hirvittävän ristiriitaiset ajatukset ja tunteet. Niissä sekoittuvat suunnaton kiukku ja suuttumus lastaan kohtaan (eli käytännössä omia kasvatusvirheitään ja omien negatiivisten piirteiden lapsessa näkemistä kohtaan) ja suunnaton tietoisuus omasta vastuustaan vanhempana. Ja hallitsevimpana tunteena ja ainoana vähänkään selkeänä ajatuksena suunnaton rakkaus lasta kohtaan, rakkaus joka sillä ristiriitaisella hetkellä oudosti sokaisee ja saa kaikki muutkin tunteet kasvamaan valtaviin mittoihin. 

En lähtenyt kauas, vaikka mieli olisi tehnyt. Kävelin lähimmän puron äärelle ja annoin sen solinan rauhoittaa. Suljin silmäni ja ajattelin sitä, mikä tässä elämässä on tärkeintä. Jonka rinnalla mikään muu ei merkitse.

Sitten avasin silmäni, kuulin yhä korvissani lapsen mekastuksen mutta se tuntui tulevan jostakin hyvin kaukaa. Huomasin seisovani jyrkän ja korkean kallion reunalla, ja alapuolella levittäytyi aukea, valkoinen, jäätynyt järvi. Säikähdin vähän: kuinka helposti tällaisesta voisi pudota, jos varomattomasti astuisi. Jos alla virtaisi jäästä vapaa vesi, kuinka helppoa siihen olisi pudota ja hukkua. Miten pienestä elämä on kiinni, miten pieni ero on elämää sykkivien askeleiden ja veden varaan joutuneen elottoman ruumiin välillä. Ajatus sai sydämen puristumaan sykkyrälle, kipu oli fyysistä ja tuntui vatsassa asti. 

Minä en ollut vaarassa pudota sillä näin hyvin eteeni ja olin pysähtynyt ajoissa ennen reunaa. Ja nyt kun tarkemmin katsoin, niin maisema edessäni oli huikaiseva, jäin siihen jumiin samoin kuin veden solinaan, joka oli nyt ainoa korvissa kuuluva ääni. Ja kuten aina kun pääsen nostamaan katseeni korkealle ja näen kauas, niin nytkin mielen valtasi sama vaikeasti kuvailtava, haikea tunne: halu hävitä maisemaan, liukua jonnekin pois, kauas horisonttiin ja osaksi jotakin jota ei itsekään tiedä mutta josta vaistoaa aavistuksen. 

Mutta kuten aina sellaisina hetkinä, lopulta kuitenkin muista että se ei ole minun käsissäni, vaan velvollisuuteni on olla täällä vielä hetken. Eikä tunteella ole edes mitään tekemistä itsetuhoisuuden tai elämänhalun puuttumisen kanssa; se ei ole kumpaakaan. Se on vain kaipuuta johonkin, jota ei itsekään tiedä mutta joka vetää vastustamattomasti puoleensa.

Miksi olen täällä, miksi minut on tänne heitetty, mitä minun kuuluisi tehdä, mitä minulta odotetaan, mitä itse haluan, mikä on oleellista ja mikä hämäystä joka estää näkemästä oleellisen? 

Kapusin jyrkänteen loivalta rinteeltä alas ja eteeni avautui huikaiseva järvimaisema nyt maanrajasta käsin. Aurinko paistoi suoraan kasvoilleni, iho hehkui lämmöstä ja valosta. Nyt oli aivan hiljaista, vain tuuli piti ääntä humistessaan havupuiden latvoissa. Sitten jostakin kaukaa kuului lähestyvän hanhiparven ääntelyä, mielessä virisi toivo nähdä linnut mutta niiden lentoreitti kulki sittenkin järven ohi ja äänet vaimenivat taas. 

Tässä se olisi se täydellinen picnic-paikka ollut, tajusin kun katselin tasaista maata jalkojeni alla ja aurinkoa joka valaisi rannan. 

Lähdin hakemaan perhettä mukaani, mutta tiesin ettei eväitä enää tällä retkellä voisi syödä. Se hetki oli jo ohi, mutta vielä täytyisi pelastaa se mikä pelastettavissa oli.

Tilanne oli rauhoittunut kun saavutin heidät, vain punoittavat silmät ja ajoittainen nikottelu kertoi että äsken oli tunnettu ja lujaa, ja ehdotukseeni kävellä vielä vähän matkaa kauniin järven rannalle sai kaikilta kannatusta. 

Ja taas juostiin pitkin jäisiä polkuja, ihmeteltiin puroja, kuunneltiin peipon ja sepelkyyhkyn ääntä, oltiin kuin koko eväsepisodia ei olisi ollutkaan. 

Lapset unohtavat niin ihanan nopeasti, he siirtyvät toiseen hetkeen ja mikä heidän mieleensä tilanteesta jääkin, he eivät ainakaan näytä sitä vaan osaavat ottaa ilon irti siitä, että kiukku on nyt ohi.

Aikuisella on vaikeampaa heti unohtaa ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se on meidän aikuisten suuri ongelma: jäädä vatvomaan asioita ja estää anteeksiannon ja hyvän unohduksen tapahtua. Jos ei pidä varansa, se johtaa helposti katkeroitumiseen ja kyynistymiseen, elämänilon suurimpiin vihollisiin. 

Mitä läheisempi ihminen, sitä nopeammin ja helpommin tulisi antaa anteeksi ja unohtaa. Sillä jos et pysty tekemään sitä ihmisille joita rakastat, kuinka pystyt antamaan anteeksi vieraammille tai tuntemattomille? 

Ja kuitenkin ilman anteeksiantoa et ole mitään, vaan olet vihan ja murheen vanki. Ja he joita rakastat ja jotka rakastavat sinua ja ovat lähelläsi, ovat kaikkein tärkein mitä sinulla on, ei, korjaan, he ovat kaikki mitä sinulla on. 

Lapsilleen on kaikkein helpointa ja nopeinta antaa anteeksi ja unohtaa. Niin nytkin. Suuttumus laimeni ja ymmärrys kasvoi. Aurinko paistoi yhä pilvettömältä taivaalta ja metsä ympäröi meitä rauhallaan ja linnunlaulullaan, ja kukapa silloin voisi olla pitkään vihainen tai pahoilla mielin tai lakata rakastamasta, ei kukaan. 

Pääsiäinen yllätti jälleen kerran valollaan.