Yhdeksän päivää venäläisessä vankilassa ja muita tarinoita toisista maailmoista

Joskus ei tarvitse lähteä pitkälle päästäkseen kauas. Voi riittää että tarpoo huhtikuisessa räntäsateessa katuja yhä vallassaan pitäviä liukkaita jäälaikkuja väistellen lähikampaamoon. Väistää vesilätäköt, yrittää olla välittämättä siitä että on tosiaan huhtikuu mutta yhä tarvitsee talvitakkia ja sataa märkää lunta.

Kuten minä eilen tein, syntymäpäivänäni. Mitäänsanomaton, lisääntyvää ikää alleviivaava arkimaanantaihin osunut syntymäpäivä oli täydellinen ajankohta hiustenhoidolle, pientä piristystä ja hemmottelua ja aikaa itselle. 

Ainoa turhamaisuus joka minulla yhä on jäljellä tästä elämästä ja nuoruudesta, se josta pidän kynsin hampain kiinni vaikka muuten olen antanut ikääntymiselle ja lähestyvälle lopulle jo periksi: hiukset. 

Joka kerta kun astun kampaamoon ja alamme tutun kampaajan kanssa kerrata hiusteni historiaa ja käydä läpi nykyistä tilannetta, joko pitäisi leikata enemmän, mikä sävy olisi tyveen tällä kertaa hyvä, olisiko latvaakin syytä nyt värjätä, vieläkö hiusten kunto sallii sen että pidän ne pitkänä ja kullan-punaisensävyisenä, sellaisina kuin ne nuoruuteni päivinä luonnostaan olivar kunnes ikä ja raskaushormonit tummensivat ne. 

Kupillinen cappuccinoa kampaamossa.

Siinä lomassa kampaaja kertoo omien hiustensa tilanteesta, hänkin taistelee lisääntyvien harmaiden kanssa, aikoo kokeilla sitä miltä tuntuu antaa periksi ja antaa harmaantua kaikki tyynni ja nopeuttaa prosessia harmaalla hiusvärillä. Jos ei sovi ja vanhentaa liikaa niin sitten voi aina värjätä takaisin jollakin kivalla sävyllä joka muistuttaa sitä mikä ennen oli, silloin nuorempana.

Niin kävi tänäänkin. Istuin kampaamotuoliin ja nautin kodikkaasta sisustuksesta ympärilläni, nautin siitä että nyt saa pari tuntia olla vain ja lopulta melkein nukahtaa kun joku näpertää hiusten kimpussa. 

Ajaton, velvollisuudeton tila ja hetki. 

Meille on luottokampaajani kanssa muodostunut välitön, puhelias suhde. Puhumme paitsi hiuksista, myös ja ennen kaikea lapsistamme, ruuanlaittotavoistamme, ajankohtaisista asioista. Tänäänkin kaikista niistä, muun muuassa.

Tänään kampaaja kertoi kuitenkin poikkeuksellisen paljon omasta elämästään. Siitä kuinka hän oli lähtenyt pakolaisena omasta maastaan, taistelujen ja veritekojen keskeltä etsimään turvaa. Turvautunut salakuljettajiin, saapunut vaarallisen matkan jälkeen Aasiasta Venäjälle, kuulunut niihin onnekkaisiin jotka siitä matkasta selvisivät hengissä. 

Kaikki lähti siitä kun aloimme puhua Venäjästä ja Ukrainan sodasta, siitä mikä kokemus minulla suomalaisena ja hänellä afganistanilaisena on Venäjän maasta. 

Tarina joka hänellä oli kerrottavanaan jätti sanattomaksi. 

Kotona odotti lasten koristelema synttärikakku.

Venäjälle saapuessaan hänet oli toimitettu saman tien vankilaan, kuten paperittomille maahantulijoille kuulemma tehdään. Vankila oli ollut täynnä afrikkalaisia ja aasialaisia pakolaisia, paperittomia maahantulijoita ja turvapaikanhakijoita. 

Jotkut vankilassa olevista olivat olleet siellä vuoden, kaksi. Naiset eri osastolla, miehet toisella. Istumista päivästä toiseen, ruuaksi leipää, suolaista puuroa, laihaa keittoa, kaikki mautonta, pyynnöstä leivän kanssa sai vähän sipulia makua tuomaan.

Kampaaja pääsi vankilasta pois yhdeksän päivän jälkeen, mitättömän vähäisen vangitsemisen jälkeen verrattuna moneen vankikumppaniinsa. Luultavasti sillä oli jotain tekemistä tällaisen "armollisuuden" kanssa, että kampaaja oli raskaana ja hänen terveydentilansa oli pahoinvoinnin takia huono. 

Toinen kohtaaminen venäläisten viranomaisten kanssa ei ollut yhtään sen parempi. Moskovassa asuessaan kampaaja oli pysäytetty kadulla ja hanakammin kuin oleskelulupaa ja papereita, poliisit olivat kyselleet rahan perään.

Lyhyen pidätyksen jälkeen nainen oli vapautettu, koska perusteellisenkaan ruumiintarkastuksen jälkeen rahaa ei ollut löytynyt - tosin ei niitä papereitakaan. Ei sillä ole rahaa, antaa mennä vain, poliisi oli sanonut toiselle. 

Suomeen pääsyn jälkeen elämä oli vihdoin muuttunut paremmaksi. Suomessa oli mahdollisuus kouluttautua, oppia kieli, päästä työelämään. 

Meillä suomalaisilla on oma menneisyyden taakkamme Venäjän kanssa, toisilla kansallisuuksilla omansa, ja nykyään valitettavasti ovat syntyneet uudet taakat monelle maalle. Yhdistävä ajatus näitä tarinoita kuunnellessa ja ajatellessa on se, että Suomessa asiat ovat todella hyvin  verrattuna moneen muuhun maahan.

Meillä on omat ongelmamme, mutta meillä eivät kuitenkaan sotilaat rajalla ammu rajanylitystä yrittäviä kuten Irakin tai Iranin rajalla (ja sitten ruumiit jäävät päiväkausiksi rajavyöhykkeelle lojumaan, koska kukaan ei kerää niitä pois), meillä poliisit eivät etsi pidätetyiltä rahaa jonka voisi kahmia omiin taskuihin vaan oikeutta, meillä eivät rajan yli pääsevät turvapaikanhakijat joudu oloiltaan alkeelliseen vankilaan vaan vastaanottokeskuksiin ja sitä kautta turvapaikanhakuprosessiin, jossa on hyvät mahdollisuudet turvapaikka myös saada. 

Astelin kampaamosta ulos ristiriitaisin tunnelmin. Hiukset olivat taas hyvin mutta keskustelut kampaamossa olivat tuulettaneet pölyttyneitä, arkisiin ongelmiin kohmettuneita ja älyllisesti laiskistuneita ajatuksia niin että kylmä tuuli tuntui käyvän aivoihin asti.

Ajattelin kuulemaani rankkaa elämäntarinaa ja sitä miten se oli Suomesta löytänyt seesteisen sataman, paikan jossa kaikki on vielä suhteellisen hyvin ja turvallista. Mutta ei sekään takaa vaikeuksista vapaata elämää; sopeutuminen ei ole aina helppoa, eikä etenkään uuden sukupolven kasvattaminen täällä Suomessa, ja sehän ei helppoa ole kenellekään, ei kantasuomalaisillekaan. 

Lastensuojelun ylikuormittuminen, resurssien puute ja avun kohdistaminen sinne minne sitä oikeasti ja kipeimmin tarvitaan ovat ongelmia, jotka koskettavat niin maahanmuuttajien kuin suomalaisten lapsiperheiden tilanteita. 

Ja ajattelin sitä mitä kampaajani oli kertonut pahuudesta jota oli joutunut näkemään ja kohtaamaan elämänsä aikana. Miten hänen kotimaassaan ihmisiä pahoinpidellään, kidutetaan, alistetaan, raiskataan ja tapetaan, ja näin on tehty jo vuosikymmeniä. Ne tapahtuvat vain ovat harvemmin median otsikoissa. 

Lopulta ajattelin myös sitä miten olimme keskustelun päätteeksi tulleet siihen yhteiseen johtopäätökseen, että vaikka maailman pahuus tuntuu pohjattomalta ja alati kasvavalta ja viattomien kärsimys ylittää kaiken ymmärryksen, ei saa vaipua epätoivoon.

Sillä mustimmallakin hetkellä on mahdollista, että valo viimein löytyy ja paikka, jossa ei enää tarvitse pelätä. Että apu tulee ajoissa. Tai että sadan pahan ihmisen jälkeen kohtaan yhden hyvän, jonka takia koko maailmasta tulee hetkeksi valoisa ja vähän pysyvästikin. 

Ei siis saa lakata uskomasta hyvään, niin toivottoman naiivilta kuin se usein tuntuukin. Ei pidä unohtaa elämän pieniä iloja, kuten hyvää ruokaa ja kampaamokäyntejä ja lapsen hymyä ja kiitollisuutta kaikista niistä.

Niin, olemme äitejä, meillä on lapset joiden takia emme voi lakata keskittymästä hyvään ja uskomasta tulevaan; on suojeltava heitä. Emme voi kantaa maailman kärsimyksiä harteillamme ja ahdistua asioista joihin emme voi vaikuttaa.

Ainoa jonka voimme tehdä on keskittyä omaan pieneen elämäämme, pysyä siinä vahvoina ja rakastavina ja muistaa aina tärkeä sanonta: sitä saa mitä tilaa ja sen suomalainen versio, niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. 

Ja vaikka lähestyimme asiaa hiukan eri kulmista ja kulttuuripiireistä, eri uskontojen kautta, johtopäätös oli sama: kaikki on lopulta isommassa kädessä. On olemassa niin paljon suurta, ihmisen ymmärryksen ulkopuolella olevaa viisautta ja jossakin ihmisjärjen ulottumattomissa kokonainen toinen todellisuus ja ulottuvuus. Sieltä käsin katsottuna kaikella maapallon päällään kantamalla hulluudella ja kärsimykselläkin ehkä on kirkas ja selkeä tarkoitus, mutta sitä ei voi ihminen rajoittuneella ajattelullaan koskaan nähdä, vaikka luuleekin olevansa maailman ylivertainen valtias kehittyvine teknologioineen.

Se on rauhoittava ajatus etenkin nyt, kun ihmiskunnan tulevaisuus tuntuu olevan parin hiuskarvan ja motiiveiltaan epämääräisten valtionpäämiesten aivoitusten varassa. 

Taas on hiukset hyvin, kyllä kampaaja osaa!