Päiväni Helvetissä - tervaa mutta ei höyheniä, onnekasta rämpimistä ja rauhaa sielulle

Ahtaat eivät ole helvetin portit, senhän me kristityt olemme oppineet jo äidinmaidossa. 

Nyt huomaan sen konkreettisesti todeksi, sillä se kohoaa suoraan edessäni, Helvetin portti. Näin lukee käkkyrämäisistä oksista ja jykevistä puunrungoista koostuvassa portissa selvin kirjaimin.

Portti kaartuu ylleni korkeana, leveyttä riittää. Tästä portista mahtuu helposti sisään isompikin ihminen, sisään solahtaa ilman vaikeuksia. Portinpielen kylteissä varoitetaan ilveksistä ja muista suurpedoista, joita näillä seuduilla asustaa. Ohitamme esikartanon (pieni punainen mökki), jonka jälkeen alkaa pitkä taival kohti tuntematonta.

Alku tosin on helppoa, vaikka Helvetissä ollaan. Leveää hiekkatietä alamäkeä jolkotellen mennään ensimmäiset tovit. Senkin jälkeen alusta on helppokulkuista sorapolkua, pitkospuuta ja portaita pahimmissa nousuissa. Ainoa mikä vaivaa jos sellaisen vaivaksi kokee, on hien nouseminen pintaan raskasta rinkkaa kantaessa. 

Maisemat hivelevät sielua: satumaista, unenomaista kuusimetsää, pumpulinpehmeää sammalta, vihreää silmänkantamattomiin. Naavaa kuusten oksilla, kuin maahisten tai metsänhenkien siihen asettelemaa. Ilma on raikasta, sateesta kosteaa, mannaa keuhkoille.

Helvetti on tästä kaukana. Oikeasti olemmekin lähempänä sitä toista ääripäätä, keskellä kauneinta suomalaista maisemaa Helvetinjärven kansallispuistossa. Paikassa, jossa ihmisen sielulla on tilaisuus olla lähimpänä paratiisia kuin se maan päällä on mahdollista: luonnossa.

Helvetinjärven kansallispuisto sijaitsee Hämeessä, ja sitä hallitsee 18 kilometriä pitkä rotkolaaksojen, jyrkänteiden ja järvien ketju. Suosituin nähtävyys, Helvetinkolun kalliohalkeama, on iältään vaatimattomat pari sataa miljoonaa vuotta vanha.

Sen äärellä pysähtyy kehon lisäksi mieli. Emme tosin vielä tiedä, että se odottaa meitä. Kierrämme kolun ensin alapuolelta, jonne erehdymme rämpimään painavat rinkat selässä kaatuneiden puiden yli kiipeillen, sillä luulemme patikointireitin jatkuvan siihen suuntaan.

Mutta ne ovatkin ne tuhannet ja taas tuhannet luonnonihmettä alapuolelta katselemaan saapuneiden ihmisten askeleet, jotka ovat muodostaneet maahan leveän polun. Onpahan todella vaikeakulkuista paikoin täällä, ihmettelemme matkakumppanini kanssa, kyllähän siitä oppaissa varoiteltiin mutta että tällaista rämpimistä!

Koirat hyppivät kepeästi puunrunkojen yli ja kiveltä toiselle, mutta meille kömpelöille ihmisille eteneminen on vaivalloista ja vaarallista, joka askelta on tarkkailtava sateen kastelemilla kallioilla tasapainoa heikentävät rinkat selässä. 

Kiviröykkiöön päättyvä polku.

Kunnes tulee kolunpohja vastaan ja ylöspäin viettävä kallionhalkeama, jota edes etevät kalliokiipeilijät eivät vaivatta pääsisi nousemaan. Ymmärrämme erehtyneemme polulta mutta saapuneemme erehdyksen ansiosta puiston ainutlaatuisimpaan paikkaan, kolun pohjalle. 

Voisiko sitä konkreettisemmin tajuta, että erehdyksistä on mahdollista seurata jotakin hyvää ja onnekasta; että se mitä luulemme onnettomuudeksi osoittautuukin poluksi, jonka kautta saavumme juuri oikeaan paikkaan. 

Ensimmäisen yön nukumme teltassa Ruokejärven rannalla. Iltapäivän tihkusade muuttuu hetken tauon jälkeen tasaiseksi rummutukseksi, jota kostean, puuvajassa nautitun illallisen jälkeen kuuntelen teltan suojassa makuupussin lämmössä. 

Koira tuhisee vieressäni villapeiton alla, se on kaikesta kokemastaan ja kilometrien kävelystä onnellisen uuvuksissa. 

Sateen ropina on niin kovaa että estää nukkumasta, vaelluksen koettelemat lihakset huutavat lepoa mutta olo on väsymyksestä olo on tyrmistyttävän onnellinen. Tunne siitä, että olen keskellä jotakin aitoa, oikeaa, oleellista. 

Miksi en ole elänyt elämääni aina näin, miksi en elä sitä aina näin? Pakkaisin rinkan, vaeltaisin, nukkuisin ulkona, jatkaisin aamulla eteenpäin. Mitä olen tehnyt kaikki ne vuodet lapsuuteni ja lasten saamisen välissä, esimerkiksi, mitä tyhjänpäiväistä puuhastelinkaan mutta en tätä? Miksi vasta nyt alan ryhtyä tähän ja opettaa siihen lapsianikin ja innostaa miestäni, miksi en jo aikaisemmin? 

Nyt lapset ja mies ovat kaukana kotona ja ajattelen heitä täällä sateen ropinassa. Elämäni rakkaudet täyttävät ajatukseni ja kun he ovat kaukana, rakastan heitä vieläkin enemmän, jos mahdollista. 

Se mitä rakastan lomittuu siihen missä nyt olen, täällä keskellä metsää pienenä pisteenä kolujen ja rotkolaaksojen maailmassa, jossa ilma on puhdasta ja täynnä näkymätöntä voimaa. 

Helvetinkolu, esimerkiksi,  on alkujaan ollut lappalaisten pyhä seitapaikka, josta kristinuskon tultua Suomeen tuli pakanallinen paikka ja se piti kiireesti nimetä uudelleen. Annettiin nimi, joka mahdollisimman paljon pelottaisi ihmisiä, varoittaisi siitä pahimmasta. 

Siitä on koko alue, järvi ja lopulta kansallispuisto saanut nimensä. 

Näkymä parisen metriä levään ja 40 metriä pitkään Helvetinkoluun.

Kolulla on metsästetty ajamalla hirvi tai peura jyrkänteen reunalle, siellä on heilasteltu kokoontumalla nuorisoporukalla yhteen ja kilpailemalla siitä, kuka pojista uskaltaa tehdä vaikutuksen tyttöihin hyppäämällä kolun yli. 

Kolulla ovat vierailleet niin J.L. Runeberg, Akseli Gallen-Kallela kuin pääministeri A.K.Cajander, onhan se ollut Suomen tunnetuimpia nähtävyyksiä ja osa kansallismaisemaa jo 1800-luvulla. 

Mikä ihmisiä vetää tällaisten luonnonnähtävyksien äärelle? Niiden salaperäisyys, mahtavuus, käsittämättömyys, varmastikin. Ne todistavat luonnon mahdista ja voimasta, joka liikuttaa ja repii kallioita ja kiviä, muokkaa maisemaa tavalla jota ihminen ei voi ymmärtää, sillä aikajänne on ihmisjärkeen aivan liian suuri.

Näkymä Helvetinkolun reunalta Helvetinjärvelle.

Jo entisajan ihminen ymmärsi, että siinä on pyhä. Tai oikeastaan erityisesti entisajan ihminen sen ymmärsi. Me nykyajan ihmiset aistimme siitä ehkä vain osan, jos sitäkään. Huikea, selittämätön rauhan ja seesteisyyden tunne kolun reunalla istuessa on siitä häilyvä, ohimenevä merkki. 

Mekin istuimme kolun ja sen vieressä aukeavan Helvetinjärven kapeimman kohdan yläpuoleilla kohoavilla kallioilla pitkään. Koirat käpertyivät lepäämään, me ihmiset olisimme vaipuneet uneen jos olisimme voineet. Siihen olisi voinut jäädä ikuisuudesta toiseen. Jokin suuri ja selittämätön kosketti sieluamme. 

Toisen retkipäivän iltana Haukanhiedalla sijaitsevan vuokramökin rannalla ajattelemme pientä tervapulloa, joka rinkan sivutaskuun on päätynyt. Sen meille antoi eräs ystävällinen sielu Ruovedellä, jossa ystävän kanssa treffasimme, minä Helsingistä bussilla saapuen, hän autolla kotipaikkakunnaltaan. 

Ruoveden linja-autopysäkin kahviossa asioidessani puheilleni pyrki mies, jonka aluksi ajattelin olevan paikallisia juoppoja yrityksineen. 

Mutta nopeasti tajusin, että kyse ei ollut mistään maalaisten iskuyrityksistä vaan jostakin muusta ja aivan vilpittömästä. Mies kyseli mistä tulimme ja mitä aioimme, ja lopuksi varoitti hirvikärpäsistä joita oli liikkeellä todella paljon. 

Ne voivat olla todella hankalia, mies painotti ja sitten jo sain ostokseni tehtyä ja läksimme ystävän kanssa ajamaan ruokakaupan kautta Helvetin porteille. 

Ruokakaupassa säikähdimme taaksemme ryntäävää miestä, tuttua hirvikärpäsistä varoittelijaa. Mistä hän siihen taas tupsahti, sitä en ymmärrä vieläkään. Mutta hän sanoi jääneensä ajattelemaan meitä ja hirvikärpäspaljoutta ja sitä, että olimme liikkeellä ilman mitään ötökkäsuojaa.

Ottakaa tämä, hän sanoi ja tarjosi pientä tummaa lasipulloa. Se on aitoa tervaa, sivelkää sitä tikunnokkaan niin hirvikärpäset kiusaavat vähemmän. Ihan tottako noin vain sen annat etkä mitään maksua tahdo, oli ensimmäinen ajatus ja sitä myös kysyimme. Miten joku voi vain antaa, haluamatta mitään vastalahjaksi?

Mies vain huitaisi kättään ja toivotti hyvää vaellusta, ja sitten hän oli jo poissa. 

Nyt istumme auringonpaisteessa Haukkajärven rannalla, sauna lämpiää takanamme ja syyskuun aurinko lämmittää yhä. Missähän ne hirvikärpäset ovat koko reissun ajan olleet, kun niitä ei ole näkynyt? 

Miehen ystävällinen ele ja ajatus lämmittää mieltä, melkein harmittaa ettei niitä kiusankappalekärpäsiä sittenkään ole ollut emmekä ole päässeet käyttämään lahjatervaa.  Aluksi pelkästään hassulta ja oudolta tuntuneen kohtaamisen merkitys alkaa valjeta pikku hiljaa. 

Kohtaaminen on juuri sitä mitä on tarvittu ja mitä yhä tarvitaan tässä maailmassa. Yksi ystävällinen ihminen korvaa yltäkylläisesti kymmenen ilkeän ja pahan ihmisen aiheuttaman mielipahan. Palauttaa uskoa ihmiseen. Korjaa vääristymiä ja sokeutumista, joita pahuuden kohtaaminen aiheuttaa suhteessa ihmiskuntaan ja kaiken suurempaan ja lopulliseen tarkoitukseen ymmärtämisessä. 

Reissun viimeisenä aamuna sade pilkuttaa jälleen järvenpintaa, ja aamupissalle ulkohuussiin mennessä nenään tulvii raikasta, sateen kastelemaa mäntymetsän ilmaa. Aamupalan jälkeen mökki siistiksi, sitten sadesuojat ylle koirille ja ihmisille, ja matka jatkuu, vielä kerran täällä Helvetissä.