Joulun odotus on melkein parempaa kuin itse joulu. Mutta onko 12 joulukalenteria liikaa?

 Joulukuu! Taas se on täällä, yhtäkkiä, odottamatta ja niin nopeasti, että tuskin on kesän päättymistä vielä ehtinyt tajuta. 

Uhkaavasti näyttää yhä selkeämmältä se, mitä vanhat ihmiset aina toistelevat: mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin menee aika. Kevät, kesä, syksy, ne vaihtuvat talveksi ennen kuin ehtii kunnolla välissä hengähtää, vuodet sekoittuvat vuosikymmeniksi ja lopulta muuttuvat kaukaisiksi nuoruusvuosiksi, keski-iäksi ja vanhuuden päiviksi. 

Ajan nopeudesta kirjoittaminen tuntuu jopa niin tunnetulta kliseeltä, että tekee äkkiä mieli siirtyä toiseen aiheeseen. 

Riippumatta siitä, kuinka nopealta ajan kuluminen on syksyn kuukausina tuntunut, joulukuun ensimmäinen on nyt täällä. On kalenterien aukaisun aika. 

Ostimme ensimmäiset joulukalenterit perheeseen jo ainakin kuukausi sitten. Silloin pojilla oli selkeä toiveteemansa, jonka mukaisen kalenterin he ehdottomasti halusivat. Mieheni pulitti siitä kipeät 44 euroa ja piilotti kalenterin visusti vaatekaapin uumeniin odottamaan hamaa tulevaisuutta eli joulukuuta.

Sen jälkeen perheeseen on hommattu kalenteri jos toinenkin. Eräänä marraskuisena Prisma-reissuna lapset saivat valita jokainen itselleen suklaakalenterin. Postista tuli seurakunnan kuvakalenteri, oven taakse ilmestyneeltä naapurin lapselta ostin vakiokalenterimme, partiolaisten iki-ihanan kuvakalenterin, jossa luukun takaa paljastuva kuva liittyy kalenterin kuvaan. 

Jollakin ostosreissulla mukaan tarttui myös suklaakalenteri makealle persolle miehelleni sekä teejoulukalenteri itselleni (onko näitä kaikenlaisia ihania kalentereita, kuten tee-. kosmetiikka- puuro- sukka. ym. kalentereita myös aikuisille ollut tarjolla aiempina vuosina, minulta on mennyt täysin ohi).

Erään ostosreissun päätteeksi kassista löytyi myös naksukalenteri perheen koiralle! Asia jota en olisi ikinä aikaisemmin elämässäni kuvitellut ostavani. Tuntuu melkein, että olemme tulleet joulukalentereiden kanssa vähän hulluiksi koko perhe.

Kaiken lisäksi lapsilla on vanhastaan jokaisella omat joka vuosi uudelleen täytettävät tavarakalenterinsa, kenellä kummitädin tekevä ihastuttava pussikalenteri, kenellä äidin lapsuuden ajan peruja oleva, kenellä uudempi taskukalenteri. Niihin tuo joulukuussa tonttu joka aamuksi jonkun pienen yllätyksen.

Nopealla laskutoimituksella perheessämme on tänä vuonna 12 joulukanteria. Viiden hengen ja yhden koiran perheessä, onko se normaali määrä, paljon vai aivan liikaa?

Sitä en osaa arvioida, jo pienestä pitäen innokkaana jouluihmisenä ja omien lapsien myötä yhä vannoutuneempana joulukalenterifiilistelijänä. Joulun odotus on aina ollut jotakin ihmeellistä, ihanaa ja värisyttävää aikaa, omalla tavallaan jopa paljon parempaa kuin itse joulu.

Ei se joulu, vaan kaikki se odotus. Ei se määränpää, vaan koko se matka ja kaikki mitä se pitää sisällään. Tämä pätee ihmeellisen hyvin jouluun, matkojen lisäksi ennen kaikkea jouluun. 

Voi olla, että perheessämme on liikaa joulukalentereita, että olemme liioitelleet niiden määrän kanssa ja haaskanneet niihin aivan liikaa rahaa näinä korkeiden elinkustannusten, inflaation ja nousevien korkojen aikoina. 

Mutta sille ilolle ja innolle, joka vallitsee kun lapset heräävät tuntia ennen herätyskellon soittoa keskellä talviaamun läpitunkematonta pimeyttä vain koska eivät malta enää nukkua kalenterinavaamisodotukseltaan, ei ole määrää, ei hintaa. 

Tavarakalenterien pienet yllätykset, suklaakalenterien vielä pienemmät suklaat, kuvakalenterien pikkuruiset kuvat ja seurakunnan kalenterien lapsille aukeamattomat runosutkautukset - kaikki ne avataan ja otetaan vastaan innolla ja ilolla. 

Sitä on odotus parhaimmillaan, adventtiaika aidoimmillaan. Mitä tarkalleen ottaen odotetaan, se ei nykypäivänä aina ole ihan selvillä - joulua, joulupukkia, ruokamässäilyjä, arkipyhiä, tunnelmallista lepohetkeä pimeän ajan keskellä, Jeesuksen syntymäjuhlaa - vaiko kaikkia näitä tai ei ehdottomasti jotakin näistä, saako laulaa joululauluja, kuuluuko seimi jouluun vai pitääkö pysytellä pelkissä tontuissa - sekametelisoppa länsimaisen joulun ympärillä on suunnaton ja käsinkosketeltava.

Omassa perheessämmekään eivät ole kaikki nämä joulun eri merkitykset aina oikein selvillä. Teen kaikkeni, jotta lapset muistaisivat länsimaisen kulttuuriperinteen mukaisen joulun oikean merkityksen, muistuttaen toki että jo ennen kristinuskoa roomalaiset ja heidän edeltäjänsä juhlivat joulun tienoilla voittamattoman auringon juhlaa pimeyden keskellä.

Silti joulu on kulttuurissamme selkeästi Kristuksen syntymäjuhla, niin kauan kuin maallistunut kulttuurimme sen vielä myöntää ja sallii. Jos ja kun arvotyhjiö tästä vielä kasvaa, voi olla että joulun merkitys vielä länsimaissa muuttuu tai jos kaikkia suuntauksia kumartavan suuntauksen mukaan mennään, joulun vietto kokonaan lakkaa kuten sen tämän logiikan mukaan pitäisi lakata.

Todennäköisempää on, etä arvotyhjiö ennen pitkää täyttyy toisilla arvoilla, näkyvämmillä, äänekkäämmillä ja vahvemmin itseään esiin tuovilla, ehdottomammilla ja ihmisen perustarpeisiin kuuluvaa ominaisuutta eli johonkin suurempaan uskomista ja sen varaan heittäytymistä paremmin palvelevilla. 

Mutta niin kauan kuin näin ei käy ja meillä on edes kristillisen kulttuurin rippeet omanamme, juhlikaamme joulua! Odottakaamme sitä jo marraskuussa ja viimeistään kun ensimmäinen adventtiluukku aukeaa! 

Lapset, aikuiset ja koirat, olkoon jokaisella oma luukkunsa ja kalenterinsa, koristelkoon jokainen kotinsa tontuilla ja kuusilla tai tähdillä ja seimillä tai kuten meidän tapauksessamme, niillä kaikilla, pakanallisilla ja kristillisillä aineksilla sulassa sovussa. 

Sillä sitä me olemme, me suomalaiset ja italialaiset: pakanakansaa ja kristikuntaa, juuret syvällä molemmissa, mutta lopulta samasta lähteestä ja alkuperästä lähtöisin. Ja yhteisenä päämääränämme löytää lähimmäisenrakkaus, sisäinen rauha ja kaikkea yhdistävä, puhdistava valo. 

Sen jonka löytää jouluna seimen ääreltä ja jos oikein tarkkaan kuuntelee, omasta sisimmästään silloin, kun sen riisuu kaikesta turhasta.