Kauneimmat joululaulut kirkossa - niin tuttua, niin vierasta

 Urut kajahtavat soimaan, se kuulostaa aina yhtä mahtavalta. Vaikka istunkin pienen lähikirkon puupenkillä eikä akustiikka ja tila vedä vertoja suurkirkoille.

Silti tuntuu syvällä sisimmässä saakka, tuo urkujen tuttuakin tutumpi kajahdus. Jo syttyy valot tuhannet, ryhdymme laulamaan, minä, mieheni, kolme lastamme, kaksi ystäväämme ja koko saliin kokoontunut kirkkokansa.

On alkamassa kauneimmat joululaulut ja joulukuvaelma. Kaikki eivät toki laula, monet vain kuuntelevat, mutta yllättävän moni myös laittaa koko laulutaitonsa peliin.

Niin teen myös minä. Kirkkoveisuu tulee minulta selkäytimestä, se on kasvanut sinne kiinni. Pysyn aika hyvin melodiassa mukana, ääneni on kirkas ja kirkkomusiikille ominainen rytmitön, laahaava sointu tulee minulta kuin itsestään. 

Tiellä ken vaeltaa - kaltaisten aavituksen rytmihtelevän laulun kohdalla taitan yhä vieläkin sujuvasti rytmin pois ja laulan pienet kompit tasaisiksi. 

Se tulee ulkomuistista, ja yhtä lailla ulkomuistista tulevat joululaulujen sanat, kuin myös sen tajuaminen, miten paljon tykkäänkään laulaa näitä veisuita! 

Kauneimpien joululaulujen laulaminen kotikirkossamme on muodostunut vähän jo perinteeksi meidän perheessä. Mieheni ei pidä laulamisesta eikä kirkossa istumisesta, mutta joskus hänkin silti on ollut mukana, kuten nyt on. Lapseni, ensin esikoinen ja sitten myös muut, ovat olleet mukana siitä asti kun aloimme joululaulutilaisuuksissa käydä.

Nyt kirkonpenkillä nakottavat myös kaksi nuorempaa. Pojista vanhempi, tokaluokkalainen, yllättää parin vuoden kirkossakäyntitauon aikana kehittyneellä laulutaidollaan. Hänhän laulaa kuin kuoropoika, ajattelen hieman liikuttuneena. Sellainen heleä, kirkas, kaikesta pahuudesta tietämätön pikkupojan ääni, ja vielä oman lapsen - vähempikin saa itkemään. 

Kuopus pysyttelee urheasti laulussa mukana vaikkei lukunopeus vielä riitäkään teksilehtisen sanojen vauhdissa pysymiseen. Eikä edes hermostu, vaikkei omaa lempijoululaulua, Joulu on taas, riemuitse nyt, sen jonka hän osaisi ulkoa laulaa, vieläkään kuulu. 

Viimeksi istuimme tässä tilaisuudessa kolme vuotta sitten, silloin oli äitinikin mukana. Miten aika onkin vierähtänyt! Miksi ihmeessä emme viime vuosina tulleet? 

Vastaus on valitettavan hyvin muistissa, se kävi mielessä heti sisään astuessa. Ensin oli pandemia ja kaikki kiinni. Sitten oli edelleen pandemia, mutta kirkon ovet ja monet muutkin ovet olivat auki.

Mutta eivät kaikille.

Viime jouluna, niin hullulta ja käsittämättömältä kuin se nyt tuntuukin kun vähän aikaa on kulunut, kirkkoihin eivät kaikki päässeet. Osa joutui jäämään ulkopuolelle ja laulamaan kauneimmat joululaulunsa kirkkojen pihoilla tai omissa kodeissaan. 

En ymmärtänyt silloin, en ymmärrä nyt enkä todennäköisesti tule koskaan ymmärtämään, miten kirkko saattoi tehdä sellainen päätöksen. Niin perinpohjin vastoin kristinuskon ja Jeesuksen oppeja. Jeesuksen, joka ei kavahtanut edes spitaalista ja jonka rakkaus ulottui ristinryöväreihinkin. 

Sellaista päätöstä ei voi selittää millään; mikään perustelu ei sitä oikeuta, ei piispojen puheet eivätkä puheet epidemiologisista tilanteista, tartuttavuusluvuista ja muista valon nopeutta vikkelämmin muuttuvista seikoista, joilla yritettiin oikeuttaa ihmisten erottelu kahteen leiriin. 

 Ja ellen ihan väärin muista, taisipa joku korkea-arvoinen kirkonmies jopa syyllistää toista leiriä toisen leirin ihmisten mahdollisista sairastumisista ja kärsimyksistä. 

Kirkko, joka toimii näin, tuntuu vieraalta. On vaikea kokea sitä täysin omakseen, ei enää tämän jälkeen. 

Kun k-passihässäkkä oli kiivaimmillaan, tiesin heti, etten tulisi asioimaan paikoissa, joissa passia vaadittiin. En olisi tehnyt sitä kummassakaan tapauksessa, rokotettuna tai rokottamattomana. 

Olen jatkanut näiden paikkojen jättämistä pois asiointilistaltani yhä edelleen. Alkuun ajattelin, etten mene kirkkoonkaan enää. Onhan kirkko viimeinen paikka, jolta olisi odottanut sitä julmaa kahtiajaottelua, jota koko yhteiskunnassa vielä aivan vähän aikaa sitten harrastettiin. 

Sitten kuitenkin menin. Miksi?

Ensinnäkin ajattelin lapsiani. En halua tartuttaa heihin aikuisten maailman hulluuksia. Joihinkin kahviloihin ja ravintoloihin voin olla heitä viemättä eivätkä he jää mistään paitsi.

Mutta kirkkoon heidät vein. 

Toisekseen: millainen ihminen on sellainen, joka ei kykene anteeksiantoon ja vääryyksien unohtamiseen? 

Onneksi menimme. Tilaisuus oli mieliinpainuva, lämmin ja valoisa. Joulukuusi loisti nurkassa, laulettiin monta rakasta laulua, nähtiin joulukuvaelma ja kuultiin papin puhuvan valosta ja ilosta jonka joulun lapsi tuo maailmaan. 

Armosta pappi ei puhunut mitään. Siitä laulettiin kuitenkin niin Joulupuu on rakennettu kuin Maa on niin kaunis -laulussa.

Äiti mitä on armo, poikani kääntyi puoleeni laulun jälkeen. 

Piti nielaista ja huokaista kerran syvään. Mikä ihmeellinen, valtavan suuri kysymys. Mitä ihmettä siihen osaisi vastata? 

Armo on aivan valtavan suurta rakkautta, sanoin lopulta pojalleni. Se on sitä valoa ja iloa. Se on sitä että vaikka mitä tahansa ilkeääkin olisi tehnyt eikä yhtään ansaitsisi, niin saa silti kaiken sen valtavan rakkauden ja se pyyhkii pois kaiken pahan. 

Eikä kukaan enää sitä muista. 

Poika oli kai tyytyväinen vastaukseen, sillä jatkokysymyksiä ei tullut. Jatkoimme laulamista, mainitsin hänelle hänen hienosta laulutaidostaan ja sain silmät entisestään loistamaan.

Olipa mukava laulaa! Ensi jouluna sitten uudestaan.