Via Baltica talvella ja jouluksi Roomaan - kokemus joka ei hevillä unohdu

Kello on viisi aamulla, joulukuun 20.päivän aamu ei ole vielä lähelläkään valkenemistaan. Herätyskellon ääni kiirii läpi jouluvalohämyisen makuuhuoneen. On aika nousta ja suunnata Tallinnan-laivalle, joka lähtee kello 8. 

Sammutamme jouluvalot ja jätämme lumen peittämän kotipihan taaksemme. Laiva lähtee etuajassa, ja jo ennen kymmentä olemme Tallinnassa.

Talvinen automatka kohti Roomaa voi alkaa.

Via Baltica talvella - joulutonttu ja muut joulukoristeet mukana.

Tämä ei ole ensimmäinen Rooman-matkamme autolla, vaan suurinpiirtein kahdeskymmenesneljäs tai -viides. Lukua on enää mahdoton pitää. 

Mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun ajamme Via Balticaa talvikeleillä. Aikaisemmilla talviautoreissuilla eli noin kymmenen vuotta sitten ajoimme vielä laivalla Saksaan. 

Pari Itämerellä koettua talvimyrskyä ja kymmenkunta onnistunutta kesäista Via Baltican ajoa myöhemmin uskallamme ja haluamme kokeilla Via Balticaa talvella.

Alku ei ollut lupaava. Alunperin matkaan piti lähteä neljä päivää aiemmin, mutta Baltian maihin ja Puolaan osunut lumimyrsky, se joka koetteli myös Suomea viikko ennen joulua ikituiskun nimellä, siirsi matkaa.

Luimme muiden matkailijoiden kokemuksia nettisivuilta (mikään niistä ei suositellut Via Balticaa talvella ylipäätään) ja paikallisia sanomalehtiä (joiden mukaan liikenne oli lumen takia aivan sekaisin), ja molemmat saivat aikaan päätöksen lykätä lähtöä pahimman lumikaaoksen yli. 

Nyt tiistaina, neljä päivää ennen jouluaattoa, sää näyttää plussaa ja uskomme pahimpien lumien jo sulaneen Puolassakin. Siispä lähdemme matkaan.

Takapenkki täynnä lapsia, takakontissa matkalaukkuja ja yksi koira, suksiboxissa lisää matkatavaraa, joukossa myös paljon tavallisesta poikkeavaa viemässä tilaa. Joululahjoja, joulukoristeita, valoja, tonttuja ja sen sellaista. 

Omat kynttilät kuuluivat matkatavaroihin,
tunnelman vuoksi totta kai! Ensimmäisen kerran ne sytytettiin 
Tallinnan-laivan hytissä aamutuimaan.

Täysi lasti siis, ja takapenkillä erittäin kallis lasti. 

Siinä syytä riittämiin ajaa varovasti. Onneksi kuskin paikalla istuu kokenut kuljettaja, Italian ruuhkissa ajo-oppinsa saanut mieheni, joka on jo kaksikymmentä vuotta ajanut onnistuneesti talvikeleillä Suomessa. 

Silti vähän jännittää. Mitä onkaan edessä, jäätä, lunta, tuiskua, tihkua, aikaisin laskeutuvaa pimeyttä ja holtittomasta ajotyylistään jo tutuksi tulleita baltialaisia ja puolalaisia kuskeja ja rekkoja?

Kesäaikaan ajamme kymmenen tunnin päiväajoja, mutta nyt olemme jakaneet ensimmäisen päivän kymmenen tunnin ajon kahteen päivään. Eli viisi tuntia Tallinnasta Riikaan, seuraavana päivänä toiset viisi tuntia Riikasta Puolan Suwalkiin. 

Siitä eteenpäin ajellaan sitten normaaleja päivämatkoja eli Suwalkista Berliiniin (9,5h ajo) ja Berliinistä Italian Trentoon (10h ajo). Viimeisenä eli viidentenä matkapäivänä on luvassa kuuden tunnin ajo Trentosta määränpäähän Roomaan. 

Hieno perhesviitti Riikassa ja yksi sen huoneista.
Jouluvalot päälle sielläkin, tietenkin.

Viisi päivää on pitkä matka tehdä matkaa, joka lentokoneella taittuisi kolmessa ja puolessa tunnissa, mutta meillä ei olekaan mikään kiire. Matkanteko on oleellinen ja tärkeä osa reissua, kaikki ne paikat joita näemme ja hetket joita matkalla koemme.

 Eittämättä olemme myös automatkustamiseen jollakin tasolla syvästi kiintynyt ja mieltynyt perhe, emmehän näitä automatkoja Roomaan vuosi toisensa jälkeen tekisikään, vaan lentäisimme Rooman-mummolaan lentokoneella kuten kaikki muut normaalit suomalais-italialaisperheet ja tusinaturistit tekevät. 

Tallinnassa on pikkupakkanen ja poutasää, kun lähdemme taittamaan matkaa. Lunta on runsaasti, mutta ei onneksi tiellä. Aivan normaali suomalainen talvikeli, siis.

Parin tunnin päästä olosuhteet kuitenkin muuttuvat dramaattisesti. Alkaa vesisade, vaikka pakkasta on yhä pari astetta. Tienpinnasta tulee jäätävän liukas, kun alijäähtynyt vesi jäätyy sataessaan maahan.

Matkanteko muuttuu hitaaksi köröttelyksi. Onneksi kaikki muutkin autoilijat tajuavat hidastaa tahtia. Yhtään ohitusta emme näe tavallisesti villin viidakon lakien hallitsemalla Via Balticalla. Vain pari rekkaa saa niskakarvat nousemaan pystyyn, kun ne lähtevät ohittamaan joskus jopa toisia rekkoja. 

Saavumme onnellisesti perille Riikaan ennen neljää iltapäivällä eli päivänvalon aikaan. Ilta on varattu tilavasta sviitistä nautiskelulle, hyvälle ruualle ja vanhan kaupungin joulutorilla käymiselle - hitaan matkateon ihastuttavia etuja. 

Joulutunnelmaa Riikassa.

Seuraava ajopäivä sujuu plussan puolella ja pääosin poutasäässä. Tarkkana saa silti olla, sillä villit ohittelijat ovat talvellakin täällä vauhdissa, kuten Via Balticalla aina ovat.

Ajamme tasaista vauhtia, ruuhkia ei juuri ole. Hidastahan matkanteko on lentokoneeseen verrattuna, se käy mielessä aina silloin kun matkanteko hetkellisesti rasittaa esimerkiksi eteen köröttelemään juuttuvan traktorin tai takapenkillä puhkeavan riidan takia.

Mutta entisaikojen matkantekovauhtiin verrattuna etenemme kuitenkin huippunopeutta, muistutan silloin itseäni. Vasta nykyajan keinotekoinen aikakäsitys on luonut meille tämän kiireen ja supernopeat aikataulut, joiden mukaan eläessä joka paikkaan pitäisi ehtiä lentokoneen vauhtia. 

Hitaasti edetessä teemme matkaa sitä vauhtia, johon ihmiskeho- ja mieli on tottunut ja sopeutunut. 

Historia on läsnä matkalla muutenkin, sillä tällä kertaa meillä on matkaviihdykkeenä Suomen lasten historia -kirja, jota luen lapsille ja kuskille ääneen. Virossa ajaessa luemme sopivasti luvun kivikauden meteoriittitörmäyksestä Saarenmaalle ja siitä seuranneesta monen vuoden "ikuisesta talvesta", johon Kalevalassakin viitataan.

Puolaan mennessä olemme edenneet viikinkiaikojen vainovalkeista savolaisiin kaskiuudisraivaajiin, nuijasotaan ja 1300-luvun ruttoepidemiaan asti.

Suwalkiin saavumme vasta pimeän laskeuduttua. Reilun tunnin ajo pimeällä Via Balticalla vahvistaa oikeaksi ratkaisumme pätkäistä ensimmäinen matkapäivä kahteen osaan: yhden kaistan, kapean tien ja paikallisen ajokulttuurin vuoksi pimeällä ajo on erittäin epämiellyttävää. 

Suwalkista pyrimme lähtemään mahdollisimman aikaisin, mutta hotellin luminen takapiha jalkapallomaaleineen houkuttelee leikkeihin emmekä raaski patistaa lapsia ja koiraa heti matkaan. 

Hotelli Holidayn joulukoristeita Puolan Suwalkissa.

Lasten joulukalenterista löytyi Suwalkin aamuna nämä tontut.

Onneksi emme vielä tiedä, että aamupäivällä ajamme hiukan harhaan eli noudatamme Varsovan tienviittoja navigaattorin ohjeiden sijasta ja tuhraamme toista tuntia puolalaisten pikkukylien läpi köröttelemisessä, sen sijaan että suuntaisimme suoraan moottoritielle. 

Kun mukaan lisätään vielä tunnin hidastelu saksalaisen autobahnin ruuhkissa, lopputuloksena on 12 tunnin istuminen autossa ja saapuminen Berliiniin iltayhdeksän jälkeen, sudennälkäisinä. 

Saapuminen joulutunnelmaiseen Berliiniin on kuitenkin sykähdyttävä kokemus, väsymyksestä ja nälästä huolimatta. Ja kun saamme hotellihuoneessa pizzat eteemme (mieheni löysi iltalenkillä koiran kanssa italialaisen pizzerian aivan kulman takaa), kaikki on erinomaisesti ja matkan vaivat unohdettu!

Illallinen Berliinissä.

Joulukalentereille löytyi berliiniläisestä hotellista hyvät 
ripustuspaikat.

Keisari Wilhem II:n muistokirkon juurella
levittäytyi joulutorikojurivistö.

Matkan kohokohta, yö ja jouluaattoaamupäivä Trentossa on vielä edessä. Berliinin ja Trenton väli eli neljäs matkapäivä sujuu jo rutiinilla, vaikka kyseessä onkin matkan ehkä raskain tai ainakin kilometreissä laskettuna pisin osuus.

Päivän viimeiset ajotunnit kulkevat ajoittain tuskastuttavan hitaasti Münchenin seudun ruuhkissa (saksalaiset ovat ilmeisesti sankoin joukoin liikkeellä jouluostoksilla). Ajosää on kehno, sillä sumun lisäksi aika ajoin myös sataa vettä. Näkyvyys on sen mukainen, mutta se ei estä rekkakuskeja ohittelemasta toisiaan ja hidastamasta entisestään menoa.

Ajaminen saksalaisella moottoritiellä sumussa ja vesisateessa 120 kilometrin tuntinopeudella ei kuulu matkan hohdokkaimpiin hetkiin. Päin vastoin, välillä pelkään lasteni puolesta niin että puristun penkkiin kiinni. En minä itseni puolesta pelkää enkä edes mieheni, olemmehan jo tukevasti keski-iän puolella kumpikin, mutta lasteni matkan en haluaisi tähän katkeavan, näin lähellä joulua ja jälleennäkemistä isovanhempien kanssa, ja kaikki elämä vielä edessä.

Sumu on ajoittain niin sakeaa, ettei tien ympärille näe yhtään mitään, pelkkää valkoista pilveä. Välillä sumun seasta kohoaa tuulivoimaloiden valkoisia varsia, ja jossakin sumussa välähtää voimaloiden punaisia valoja ja sumua halkovaia ropellin alaosia. Saksan sähköntuotannon kannalta on onnekasta, että ne tässä sumussakin liikkuvat, ilmeisesti siis tuulee vaikkei tässä sumussa sitä uskoisi. 

Tuulivoimalat saksalaisessa sumussa.

Sumua Puolan puolella. 

Ajamme melkein neljä tuntia pimeässä ja täydessä hernerokkasumussa.  Alun jännittämisen jälkeen siihen tottuu ja turtuu. Matkaa myös siivittävät ja tunnelmaa pitävät korkealla suomalaiset joululaulut, kuten ovat jo matkan alusta asti tehneet, ja nyt myös aidon joulukuusen tuoksu.

Hankimme lounaspysähdyksellä nimittäin myös joulukuusen, sillä niitä satuttiin sopivasti myymään McDonaldin vieressä. Kaksi viimeistä matkapäivää matkustan aito saksalainen Tannenbaum jalkojeni välissä ja sylissäni. Ei niin epämukavaa kuin voisi ajatella, sillä kuusen havut ovat kotokuusiin verrattuna pyöreäpäiset eivätkä pistele. 

Lisäksi tuoksu on aivan vertaansa vailla! 

Matkan varrella auto täyttyy muutenkin täyttymistään, kun hankimme joulutoreilta viimeiset tuliaiset ja matkamuistoja kotiin

Tonttujoukko sen kun kasvoi matkan varrella.

Italian puolella häikäisi heti aurinko.

Kun Saksan ruuhkista päästään, alkavat Itävallan ja hetken päästä Pohjois-Italian liikenteeltään rauhallisemmat, kapeammat ja tunneleiden täyttämät, mutkittelevat tiet. On jo pilkkopimeää, mutta taivas kirkastuu ja tähdet tulevat näkyviin. Lämpötila laskee, tienvarsikyltit varoittavat liukkaudesta ja suolausautoista liikenteessä, eikä meillä kiire olekaan, se ei matkantekotyyliimme muutenkaan kuulu. Etenemme tasaisesti ja hurjastelematta. Tämä on matkan parhaimpia osuuksia, hyvä tuuli täyttää koko auton. Olemmehan Italiassa jo, kotoinen olo laskeutui luoksemme heti kun ohitimme Italian rajakyltin. 

Tällä kertaa jylhät Dolomiitit kohoavat pimeydessä silmiltämme piilossa. Ajoittain niiden tummat siluetit kyllä piirtyvät näkyviin, ja rinteillä hohtaa lumi. Mutta vaikka emme vuoria tarkkaan näekään, niiden läsnäolon tuntee, ja mieli kohoaa ylös vuorille, niiden jylhyys tuntuu sieluun asti. 

Tähtien lisäksi pimeydessä loistavat kylien ja kaupunkien valot. Jouluvaloja näkyy korkealla vuorten rinteillä asti, en voi kuvitellakaan millaisten serpentiiniteiden päässä niitä koristavat talot sijaitsevatkaan.

Valot ovat etupäässä suomalaisille tuttuja valkoisia, välkkymättömiä valoja.  Niin kaunista! Pohjois-Italiassa on selvästi pohjoismaalainen mentaliteetti, mitä jouluvaloihin tulee. 

Jouluaatonaaton ilta. Uskomaton, erityinen, unohtumaton tunne, kun ajelemme viimeistä tuntia kohti Trenton kaupungissa sijaitsevaa hotelliamme. Matka on loppusuoralla, seuraavana päivänä on "enää" kuuden tunnin ajo edessä.

Näkymä Trenton hotellihuoneen parvekkeelta illalla.

Ja sama näkymä aamulla.

Ja sitä ennen jouluaattoaamupäivä Trenton kauniissa kaupungissa. Heräämme aikaisin aamulla, lapset innostuneina totta kai, onhan jouluaatto, ei silloin voi kukaan nukkua pitkään! Saadaan avata viimeiset luukut joulukalentereista, ja vaikka tänä jouluna seuraammekin italialaista traditiota eli joulupukki tuo lahjat kuusen alle jouluyönä, on jouluaatossa silti erityistä hohtoa lapsillekin.

Ainakin toivon niin, kun istumme aamupalalla hotellin ravintolasalissa, pienessä, viihtyisässä perhehotellissa upeiden maisemien sylissä. Aamiaisella eivät soi joululaulut vaikka niin olimme etukäteen ajatelleet, eikä aamiaisella näy jouluisia ruokia. Mutta meillä on tonttulakit päässä ja mieli jouluinen. 

Jouluaatto on italialaisille melko tavallinen arkipäivä ja työpäivä, muistutan lapsia. Aattoillallinen on toki erityinen tapahtuma, mutta joulupäivä on se suurin juhla. 

Jouluaattoaamiaisella.

Aattoillalliselle mekin Roomaan tähtäämme isovanhempien luokse. Aamupäivän vietämme Trenton joulutoreilla ja jouluisilla kujilla. Vilinää ja vilskettä riittää, ihmiset kävelevät auringonpaisteisilla kaduilla, poikkeavat kahviloihin, ostelevat viimeisiä jouluostoksia, tapaavat tuttuja, kaikki kaupat ovat auki - tämä tosiaan on erilaista kuin suomalainen joulurauhan julistuksen jälkeinen harras hiljaisuus. 

Aurinko lämmittää ja häikäisee suomalaiseen talvikaamokseen tottuneita silmiä. Nautimme mieheni kanssa joulutorilla niin vahvat vin brület (eli suomalaisen glögin vastineet), että päässäni pyörii koko aamupäivän, ostamme vielä muutamat tontut, joulukoristeet ja paikalliset herkut joulupöytään (peurasalamia, tryffelimakkaraa ja alppijuustoa) ja nautimme matkan ensimmäiset kunnon italialaiset cappuccinot ja voisarvet läheisellä piazzalla. 

Sen jälkeen vielä yksi kiireen täyttämä kauppareissu ruokakaupassa ja pikaiset lounaseväät hakemassa, sitten voi joulurauhamme alkaa. Kun pakkaudumme autoon vielä kerran ja lähdemme ajamaan kohti Roomaa, tiedämme että tämän jälkeen emme enää pysähdy ennen mummolaa ja siellä valmiina odottavaa aattoillan juhlapöytää. 

Laitamme joululaulut täysillä soimaan, asetan joulukuusen syliini viimeisen kerran ja kiinnitämme turvavyöt. Tämä matka, talvinen, jouluinen, unohtumaton matka, on saapumassa päätökseensä. Ja kuten aina, kun matka on päättymässä, sitä ajatonta autossa istumista ja arjesta irrallaan olevaa välitilaa, siirtymistä paikasta toiseen, tulee hetkeksi melkein ikävä, vaikka viiden päivän jälkeen siihen on toisaalta myös aivan kyllästynyt, ainakin jos istumalihaksilta ja kuskin kaasujalalta kysytään. 

Voinko kokemuksemme perusteella suositella autoilijalle Via Balticaa talvella? Kyllä, jos on kokemusta pitkistä ajomatkoista ja Via Balticasta entuudestaan, jos pitää kiireettömästä matkustamisesta ja jos on mahdollisuus ajaa lyhyitä päivämatkoja valoisaan aikaan.

Pimeällä ja lumisilla keleillä en sitä suosittelisi. Meidän matkallemme osui alijäähtynyttä sadetta, tavallista sadetta, sumua, ruuhkia ja liukkautta, mutta selvisimme kaikesta maltillisilla ajonopeuksilla, muiden matkustajien maltillisella ajolla ja tietenkin suojelusenkeitä oli myös katsomassa perään. 

Kaiken kaikkiaan talvinen reissu oli meille, Via Balticaa moneen kertaan kesäaikana ajaneille, unohtumaton ja hieno kokemus. Ennen kaikkia se oli sitä jouluisen ajankohdan vuoksi, mikä olikin etukäteen matkasuunnitelmissa matkan tärkeimpiä elementtejä.

Joulutunnelman näkeminen pitkin Eurooppaa oli matkan hienointa antia. Joulutorit, jouluvalot, joulukuuset ja hotellien joulukoristelut olivat jotakin, mikä jää mieleen. 

Kuinka itse joulu Roomassa sujui, se onkin sitten oman postauksensa paikka joskus myöhemmin. 

Trentossa.

Berliinissä.

Berliiniläisen hotellin aamiaispöydän koristeita.

Aamu-ulkoilut hotellin pihalla Puolan Suwalkissa.

Joulukuusi Trenton hotellin respassa.