16 vuotta sitten tein peräkkäisinä päivinä päätökset, jotka määräsivät elämäni suunnan

 Tänään on 16: s hääpäivämme. Niin kauan on jo siitä, kun astelimme alttarille Helsingin Tuomiokirkon loputtomalta tuntuvaa käytävää toivottoman hitain askelin - pidimme mielessä papin neuvon olla kiirehtimättä askelia häämarssin tahdissa vähän liiankin kirjaimellisesti. 

En unohda sitä koskaan, hetkeä juuri ennen kuin häämarssi kajahti soimaan ( J.S. Bachin Jesus, bleibe meine Freunde), puhumattakaan siitä kun sen lempeät ensi sävelet tulivat uruista ilmoille.

Tällaisen hetken jälkeen, yhdessä koetun, ihminen ei voi enää erota toisesta. Kuinka voisikaan, kun tällaista on yhdessä koettu, jotakin näin suurta ja ihmeellistä? 

Ne olivat naiiveja ajatuksia kuten useimmat muutkin ajatukseni tuolloin olivat ja moni yhä on. Nyt tiedän ja tajuan, ettei yhteinen hetki kirkon etuosassa juuri ennen vihkimistä moniakaan sido kovin vahvoin sitein yhteen.

Se heitetään pois arjen ensimmäisissä myrskyissä, tuskin edes muistaen että sellainen hetki on ollut. 

Minua tuo hetki kuitenkin on kantanut. Muistutan siitä itseäni aina, kun meinaa unohtua. Siinä kiteytyy kaikki: jännitys, epävarmuus ja ilo siitä askeleesta, jonka juuri on aikomassa ottaa ja jonka tietää aivotoiminnan aiheuttamaksi hulluudeksi mutta johon kuitenkin luottaa ja jonka varassa tekee yhden elämänsä isoimmista päätöksistä.

Se hulluus on kantanut meitä tähän asti ja kantaa edelleen. Iso päätös, jonka suuruutta ei onneksi sillä hetkellä tajunnutkaan. Kuten ei senkään, jonka juuri edellisenä päivänä olimme yhdessä ottaneet.

Kiiruhdimme alttarille kirjaimellisesti lähes suoraan pankista. Häitä edeltävänä päivänä olimme tehneet toisen elämämme suurimmista päätöksistä, ottaneet asuntolainan, niin suuren etten sitä tässä kehtaa edes paljastaa.

Häämatkalta Venetsiasta palaisimme uuteen yhteiseen omakotitaloon, jonka hetkellisen onnekkaan mielenhäiriön vallassa olimme päättäneet ostaa. 

Kaksi päivää, kaksi päätöstä ja sitoutumista, jotka määräsivät tulevan elämäni suunnan lopullisesti - yhteisen elämämme suunnan.

Sitä suuntaa käymme yhä vieläkin, kaikkine sitoutumisten tuomine seuraamuksineen, niin hyvine kuin huonoine.

Hyviä on onneksi enemmän: yhteinen elämä, yhteiset muistot ja hetket, ja suurimpana lahjana kolme ihanaa, täydellistä lastamme. Heissä ja niissä meillä on kaikki, mitä ihminen voi yhden elämän aikana toivoa. 

Huonojakin on: omaisuus  ja talo johon olemme sidotut ja josta irti pääseminen vaatisi niin suuria ponnistuksia, ettei tähän mennessä siihen ole ollut voimia. Meillä on lainapallo jalassamme ja olemme menettäneet keveytemme ja vapautemme vaihtaa asuinpaikkaa vailla monimutkaisia järjestelyjä. Asumme talossa jota emme olisi ikinä vapailta markkinoilta ostaneet, mutta jonka hyvää sijaintia ja muita hyviä puolia samalla alati kiitämme.

Lapsille tämä on koti, meille myös, ja missä on koti, siellä on onni. 

Toisinaan en voi kuitenkaan olla miettimättä, mitä olisi tapahtunut, ellei näitä askelia olisi otettu. Jos olisin päättänyt toisin toisessa tai molemmissa asioissa, missä olisin nyt? Mikä täyttäisi elämäni, olisiko se lainkaan niin onnellista tai onnetonta kuin se nyt on, parempaa, huonompaa?

Se kai on ihmisen osa ja taakka, pohtia aina vaihtoehtoja ja etenkin niitä, joita ei ole valinnut tai jotka eivät ole omalle tielle osuneet. Vaikka ihmisellä olisi kaikki ja ylikin, hän silti miettii: mitä jos?

Niin kuin rikas ei koskaan ole tyytyväinen pankkitilinsä saldoon, niin ei ihminen onnensa tai elämän suomien aineettomien rikkauksien määrään. 

Kuusitoista vuotta sitten olin aivan liian nuori ja tietämätön tekemään päätöksiä, jotka silloin tein. Ja kuitenkin ne tein, mielettömästi ja kaikkia realiteetteja uhmaten. Elämä on siihen nähden kohdellut hellästi, antanut parastaan eli miehen joka kuudentoista vuodenkin jälkeen rakastaa kuin ensi hetkinä, toimeentulon, ihmeelliset lapset jotka välillä tuntuvat olevan kuin viestintuojia toisista maailmoista viisaudellaan. 

Kaikki muu sen rinnalla on turhaa, niin se lopulta on. Elämä herkästi laittaa uskomaan, että täytyisi tehdä sitä ja tätä, saavuttaa yhtä sun toista, kokea elämyksiä toisensa perään, mutta se kaikki on lopulta päähämme ulkoapäin istutettua. 

Ei tarvita edes omakotitaloa ja farmariautoa, ei varsinkaan niitä, jotta voisi elää täyden elämän. Riittää, että lähelläsi on ihminen tai ihmisiä, joiden kanssa sydämesi sykkii samaa tahtia. Jonka tunnet sielullasi ja kehollasi. Joiden kanssa halatessasi tunnet, että olet tullut kotiin tai ainakin lähemmäksi paikkaa, jota voi kutsua kodiksi. 

En ole hetkeäkään katunut kumpaakaan päätöstäni, jotka 16 vuotta sitten tein peräkkäisinä päivinä. Pohtinut niitä molempia olen paljon, etenkin toista niistä, mutta aina päätynyt samaan lopputulokseen: juuri niin piti käydä, elämä valitsi puolestani ja kaikella mitä elämässä tapahtuu, on tavanomaisten seuraamuksien lisäksi jokin suurempi tarkoitus. 

Emme itse asiassa koskaan valitse itse; asia on päätetty jo puolestamme ja meidät vain saadaan uskomaan niin, että päätös olisi hallussamme. Meidän on valittava tietyllä tavalla, jotta elämäämme määrätty oppi tulee täyteen. 

Iso osa opista liittyy muihin kuin omiin valintoihimme tai sellaisilta näyttäviin. Asioita tapahtuu, koemme menetyksiä, kohtelemme lähimmäistä väärin ja lähimmäinen kohtelee meitä. 

Ja lopulta kaikki, aivan kaikki on yhtä suurta oppia, kunnes olemme valmiita ja oppineet sen mitä meidän tulee oppia. 

Tämän pohdinnan jälkeen minua odottaa juhlaillallinen kotona. Antipastot teemme mieheni kanssa yhdessä (bruschettaa, oliiveja, grillattua paprikaa), primo piaton valmistaa esikoisemme (pasta carbonara), pojat ovat luvanneet kattaa pöydän, jälkiruuaksi syömme mansikoita ja aikuiset hieman shampanjaa.

Illan päätteeksi pääsemme ehkä saunaan, jos kaikki hyvin menee, lämmittelemään päivän ukkosmyrkyn ja sen tuoman koleuden jäljiltä. 

Sen enempää ei hyvään hääpäivän juhlintaan tarvita. Siinä on kaikki.