Metromatka Matinkylään ja takaisin - ja kaikki mitä se toi tullessaan

Ensimmäisenä aisteihin tarttuu tuoksu. Tietenkin, tuoksuthan jäävät muistiimme vanhemmin kuin mikään muu aistimus - maku, tuntemus, näkö- tai kuulohavainto. Tuoksut piirtyvät syvimmälle, ne muistaa aina. 

Metrotunnelissa tuoksu on yhä sama kuin se oli lapsuuden harvoina, jännittävinä metromatkoina. Tai nuoruudessa, niinä lukemattomina kertoina kun aamu-unenpöpperöisenä matkustin kouluun Herttoniemeen ja iltapäivällä sieltä takaisin. Puhumattakaan ilta-aikaisista metromatkoista, kun matkustin ystäväni luokse Itä-Helsinkiin ja sieltä kotiin päin, keskustan ja sen yöelämän kautta. 

Tunnelma oli metrossa aina erilainen vuorokaudenajasta riippuen. Aamuisin unettava, uuden päivän lupauksen tai vaivalloisuuden sisällään pitävä. Iltapäivisin kevyempi, kotiinpaluun kiihkeän odotuksen sävyttämä. 

Iltaisin metrossa väreili päivän rasitusten aiheuttaman väsymyksen lisäksi odotus: mitä kaikkea ilta vielä toisikaan mukanaan, mitä hauskaa ja ihanaa, ainakin heidän mielissään jotka olivat lähteneet viihteelle. 

Mutta metrotunnelin tuoksu oli aina sama. Maanalainen, tunkkaisenviileä haju. Jostakin syystä rakastan sitä hajua.

Matkustan nykyään metrolla perin harvoin. Harmittavan harvoin, voisi melkein sanoa, ottaen huomioon millainen havaintojen runsaudensarvi yksi tavallinen metromatka voi olla. 

Viime viikolla pitkästä aikaa taas matkustin. Laskeuduin portaita pitkin alas, kävelin liukuportaat sillä nykyään en voi enää sietää ajatusta siitä, että seisoisin paikoillani niissä. Harva arkipäivän asia on yhtä hölmöä kuin liukuportaat. Meille on annettu jalat joilla liikkua, ja jotta voisimme hyvin meidän tulisi liikkua lähes kaiken aikaa silloin kun emme nuku. 

Ja silti seisomme paikoillamme liukuportaissa! Mikä voisi paremmin kiteyttää tyhmyyden, joka tässä maailmassa vallitsee?

Sitä mukaan kun kävelin portaita alaspäin, maanalaisen täyteläinen tuoksu voimistui. Vedin sitä sieraimiini kuin siten olisi saanut sitä lisää, mutta siltikin tuoksu suostui tuntumaan nenässä juuri sen verran, että sen juuri ja juuri tunsi.

Laiturilla se tuntui vahvemmin, ilmavirta toi sitä nenään yltäkylläisesti metrotunnelista. Paikallaanoloa vihaten kävelin laiturialuetta edestakaisin, katselin takaseinän mainoksia niitä oikeasti näkemättä, kiinnitin enemmän huomiota seinän mosaiikkikoristeisiin, jotka olivat niin hillittyjä, että jäivät näkymättömiksi ellei niihin erikseen kiinnittänyt huomiota.

Pietarissa metrotunnelit ovat kuulemma kuin taidetta. Ajattelin sitä äkkiä hieman murheellisena havannoidessani Helsingin metrotunneleiden ruskeanharmaata mitäänsanomattomuutta. Rumuutta, jos rehellisiä ollaan. Jo itsessään metrotunnelin kaltainen tila on ääriesimerkki luonnottomuudesta, ihmisen luomasta tilasta joka on mahdollisimman kaukana siitä mihin ihminen on eläinlajina tarkoitettu elämään. Tiiltä, betonia, terästä, liikkuvia portaita ja hissejä jotka kuljettavat meitä ylös ja alas, jottei varmasti tarvitse kuluttaa ylimääräisiä kaloreita. 

Ympäristönä ihmiselle vieras, pelottavakin: maan alla.

Voisi sen silti kauniimminkin tehdä. Kaduttaa, etten käynyt Pietarissa silloin, kun se vielä oli helppoa ja neutraalia. Jos nyt haluaisin nähdä Pietarin metroasemat, olisi minulla vastassa kaikenlaiset viisumivaikeudet ja ennen kaikkea yleinen mielipide, joka tekee kaikesta Venäjään liittyvästä, myös sinne matkustamisesta, outoa ja epäilyttävää. 

Kun olin nuori ja matkustin useammin metrolla, oli pelkkä unelma ja kaukainen ajatus, että metrolinja kulkisi Espooseen saakka. Nyt se kulkee. Jään Matinkylässä pois ja kävelen liukuportaat ylös - tietenkin, ylöspäin eli rankempaan suuntaan meidän nykyihmisten  vasta tulisikin jaloillamme kiivetä. 

Matkalla kotiin.

Uudet metroasemat kiiltelevät ja näyttävät siltä, ettei niiden kautta ole vielä suuret ihmismassat liikkuneet. Kaikki on puhdasta, koskematonta, toisaalta aivan samanlaista kuin kaikilla muillakin metroasemilla. Karua, persoonatonta, harmaanruskeaa, tehokkuuden ja toimivuuden perikuvaa ilman mitään kaunista. 

Toimitan Iso Omenassa asiani, jota varten olen sinne metrolla matkustanut, sitten laskeudun taas metrotunneliin ja tunnen sen tuoksun nenässäni. Astun metrovaunuun, umpimähkäisesti valittuun, ja harmittelen valintaani sillä vaunun toisessa päässä iloluontoinen pariskunta huudattaa stereoista täysillä huonoa musiikkia ja pitää muutenkin outoa meteliä. 

En voi sietää ajatusta, että olen maan alla metrovaunussa lukittuna samaan tilaan mitä ilmeisimmin erilaisten päihteiden vaikutuksen alaisena olevien ja siten potentiaalisesti vaarallisten ihmisten kanssa Istuudun metron oransseille penkeillä mahdollisimman kauas hoilaavasta ja sammaltavasti puhuvasta pariskunnasta - kello on kaksitoista keskipäivällä, mutta vaunussa vallitsevasta tunnelmasta voisi kuvitella sen olevan kello kaksitoista keskiyöllä. 

Kaikki se mitä metroista puhutaan ja mitä mielikuvia niihin liitetään, se on siis näköjään yhä vieläkin aivan totta. 

Vetäydyn ajatuksiini, haluan päästä eroon sekavasti käyttäytyvistä kanssamatkustajistani, joiden päivärytmi ja elämäntyyli ja äänekkyys herättää paitsi pelkoa, myös ja ennen kaikkea sääliä ja myötuntoa: se on kuin kaiken pahan olon ja rappion kuva. 

Ajattelen hiusanalyysia, jossa Iso Omenassa kävin. Sitä miten hiusasiantuntija näki mikroskoopin alle asetetuissa hiuksissani kaikki elämän jäljet, kuinka armottomasti ne siinä näkyivät. 

Ruokavalio, ikä, auringossa vietetyt tunnit, päivät, viikot, kuukaudet, stressi, ennen kaikkea stressi. 

Onko sinulla mahdollisesti ollut elämässäsi vuosi, pari sitten jokin todella suuri stressin ja järkytyksen aihe, kysyi hiusanalyytikko ja näytti mikroskoopin alla suurennettuja hiuksiani, joissa useissa näkyi samassa kohdassa selkeää hapertumista ja ohentumaa.

Osaanhan minä! Tiedän osoittaa tarkalleen kaksi vuotta sitten jotakin, jonka aiheuttamasta stressistä ja murheesta kärsin yhä vielä tänäkin päivänä. Se kaikki näkyy hiuksissani, hiusanalyysi paljasti sen armotta. 

Tällaiset hiukset katkeavat helposti, hiusnalyytikko sanoi. Ne ovat voimakkaan stressin aiheuttamia stressisykäyksiä. Monesti sellainen katkaisee hiuksen kokonaan, mistä seuraa kaljuutumista, mutta joskus tuloksena on tällainen hetkellinen hapertuminen, jonka jälkeen hius jatkaa normaalia kasvuaan. 

Hapertumat ovat kuitenkin aina alttiita katkeamaan. Jossakin vaiheessa ne katkeavatkin - kun harja sopivasti vetää, föönatessa, värjätessä. Stressihius on aina heikko hius. 

Lenkkipolun varrella.

Kun vihdoin pääsen kotiin ja kunnon ihmisen lailla jatkan työpäivääni metromatkani varsinaisen syyn eli työkeikan jälkeen, minusta tuntuu että tarvitsen enemmän kuin koskaan jotakin vastapainoa betonille ja ihmisen rakentamalle tekoympäristölle. 

Jotakin, joka vapauttaa minua stressistä ja murheista. 

Lähden pitkälle lenkille lähimaastoon. Aidosta luontoympäristöstä en tietenkään voi haaveilla - luonnometsiä ei lähiympäristössämme ole - mutta tyydyn niittyihin, lähimetsiin, joenvarren hiekkateihin. Hengitän niiden tuoksua, raikkaan syksyisen ilman tuoksua.

Metrotunnelin tuoksun jälkeen se on sittenkin sitä oikeaa tuoksua, jota haluan tuntea. Ilma on syksyinen, vähän kylmä mutta ei niin kylmä, etteikö juostessa tulisi lämmin t-paidallakin. Aurinko paistaa yhä ja lämmittääkin vähän, mutta ennen kaikkea sen valo hyväilee silmiä.

Eikä mikään voi paremmin rauhoittaa stressiä ja vakuuttaa, että kaikki on sittenkin tällä hetkellä ihan hyvin, kaikesta menneestä ja tapahtuneesta huolimatta. 

Että minulla on ympärilläni kaikki, mitä tarvitsen, eikä mikään ja kukaan tärkeä ja rakas ole kadonnut lopullisesti.