Suomalainen ja italialainen näkökulma metsään menemiseen

Antioksidanttipommeja lähimetsästä.

Heinäkuun viimeinen päivä on aina jotenkin hieman haikea. Ihan kuin kesä olisi pikku hiljaa päättymässä, valoisat yöt  ja kesälomat takana ja seuraavana päivänä elokuu, josta tulee mieleen koulujen alku ja pimenevät illat, joista muuten viimeksi mainittujen hehkuttaminen mielestäni on pelkkää yritystä naamioida orastava syksyn pelko. Tämän kesän heinäkuun viimeinen kului minulta ja tyttäreltäni syvällä metsän siimeksessä, jossa haikeuden sijaan vallitsi lämmin, aurinkoinen ja iloisten lastenäänten täyttämä tunnelma. Yleisin ilonaihe oli aina uuden sinisen mättään löytyminen - mustikkametsässä siis, kiitos veljeni ystävällisen kutsun ja halukkuuden jakaa hyvä apajapaikka kanssani. Vaaroiltakaan ei retkellä vältytty.


Mukanamme oli kuusi 2-12 -vuotiasta lasta, maasto oli välillä kallioisen jyrkkää nousua, kerran edestämme parin metrin päästä luikerteli kyykäärme, ja lopulta törmäsimme vielä vihaisten ampiaisten pesälle. Veljeni ja kummityttöni valikoituivat pistoksen uhreiksi, muut selvisivät säikähdyksellä. Pahempaakin olisi tietysti voinut tapahtua, kyy pistää ja kallionlohkare kieriä päälle. Olisimme voineet kohdata karhuja, kylähulluja tai pahemman luokan kriminaaleja. Joku olisi voinut saada sairauskohtauksen keskellä korpea. Meteoriitinpala olisi voinut pudota päähämme.

Ainakin jos italialaisilta kysytään, kaikki nuo vaihtoehdot olisivat olleet hyvinkin mahdollisia. Oikeastaan niin todennäköisiä, että parempi pysyä kaukana kaikista sellaisista paikoista, joissa kasvaa enemmän kuin kymmenen puuta. En edes vielä tiedä, tohdinko kertoa tyttäreni isovanhemmille tämänpäiväisestä metsäretkestä, etteivät suotta jälkikäteen huolestu kaikista niistä onnettomuuksista, joita olisi voinut tapahtua. En vieläkään ole unohtanut kaikkia niitä italialaisia vieraitamme, jotka olemme saattaneet kosketuksiin suomalaisen metsän kanssa. Eräskin pariskunta teki joka kerta kilometrin koukkauksen asfalttitietä pitkin matkalla yöpaikastaan kotiimme, sen sijaan että olisivat kävelleet suorinta reittiä eli muutama sata metriä kaupunkilähimetsikön poikki. Miten me uskalsimme pimeälläkin kävellä sen läpi, sitä he eivät saattaneet ymmärtää.

Toinen pariskunta äimisteli metsien määrää automatkalla Helsingistä Oraviin, ja kesäpaikassamme uskalsivat juuri ja juuri ottaa muutamia askelia kangasmättäällä. Metsässä kiertävää luontopolkua he eivät suostuneet kanssamme kokeilemaan (etenkään kaupunkielämään tottunut vaimo, mies sen sijaan selväsi tunsi ihailua suomalaista luonnonläheisyyttä kohtaan ja olisi ehkä uskaltautunukin, jos vain olisi tullut ottaneeksi mukaan asianmukaiset kengät eikä pelkkiä rantasandaaleja). Kun lähdin juoksulenkille mainitulle polulle, he pyörittelivät silmiään ja pitivät minua aivan uhkarohkeana. Tapahtuipa sattumalta vielä niin, että jälkikäteen sain kuulla juokseneeni samoilla paikoilla samaan aikaan pyörineen karhun kanssa. On myönnettävä, että jos olisin tämän etukäteen tiennyt, olisi metsälenkki jäänyt minultakin väliin. Arvaatte varmaan, minkälaisen reaktion karhu-uutinen sai aikaan ystäväpariskunnassamme, minulla taas oli tilaisuus esittää karaistunutta suomalaista metsänkävijää. No jaa, täällä me vain juoksentelemme yhdessä karhujen kanssa...(Vaikka oikeasti olin jälkipelosta ihan kankea, kyseinen karhu oli nimittäin vielä emokarhu ja uhitellut edellisenä päivänä paikalle sattuneelle ulkoilijalle.)

Näkökulmaero suhtautumisessa metsään on italialaisten ja suomalaisten välillä huomattava, ainakin noin yleisellä tasolla sekä myös meidän perheessämme. Minulle metsä on rauhoittava ja rentouttava paikka, jossa mieli ja keho virkistyvät joka kerta. Ajatuksissa on ihan muita tunteita kuin pelko, vaikka toki täytyy pitää mielessä realistinen mahdollisuus tavata vaikkapa kyykäärme tai ampiaispesä, kuten tänään huomasimme. Hieman jo suomalaistunutta miehestäni lähimetsät eivät (enää) pelota ja Nuuksiossakin ihan kiva käydä, mutta joka kerta hän muistaa miettiä, ei kai siellä vain ole niitä karhuja. Kunnon korpimetsiin ei meillä kummallakaan ole valitettavasti vielä kosketusta, mutta keskustelujen perusteella suhtautumisessa niihinkin on eroavaisuuksia. Kun itse haaveilen teltassa nukkumisesta ja makkaran paistamisesta laavulla, mieheni miettii heti, että miten kummassa siellä onnistuisi vessassa käynti, ja eikö olisi aivan liian vaivalloista kantaa telttaa ja muita varusteita. Ja ihan varmasti eksyisimmekin vielä.

Tänä kesänä suunnittelimme käyvämme Nuuksiossa monta kertaa, ihan senkin takia että tyttäremme saisi kosketusta luontoon. Mutta niin vain tämänpäiväinen mustikkareissu oli kesän ensimmäinen kunnon metsäretki, eikä mieheni edes ollut mukana. Tytär oli innoissaan ja selvisi kivistä, kannoista ja ylämäistä ikäisekseen ilmiömäisen hyvin. Tuliaisena oli itikanpuremia, mustikkasormet ja uskomattoman hyvä ruokahalu, joka näkyi hiljaisuudessa, jonka vallitessa lapset lounastivat kotiin päästyään. Kaikki ronkelit, valikoivat ja muuten vain huonosti syövät lapset pitäisi lähettää päiväksi metsään ja katsoa, vieläkö on valittamista pöydän antimista.

Saaliimme oli muuten aika mahtava. Suurin osa ajasta kului apajille löytämiseen ( mikä ei ole ihme ottaen huomioon kokoonpanomme, johon kuului pari lähes taaperoikäistäkin lasta), ja siinä reilussa tunnissa, jonka aktiivisesti keräsimme, saimme ämpärillisen sinistä flavonoidikultaa. Enemmänkin olisi löytynyt. Ja millaista mustikkaa: isoa ja herkullista, paikoin lähes puutarhamustikan kokoa. Kaikesta näkee, että tämä vuosi on ollut hyvä mustikkavuosi. Niin hyvä, että sen takia kannattaa suunnata metsään, vaikka vähän pelottaisikin! Tämänpäiväisen apajamme paikkaa en paljasta, sen veljelleni lupasin. Tälläiseltä siellä näytti tänään:

Ja saalis tältä:

Ja tämän päivän iltapalani tältä (maito vielä puuttuu kuvassa!):