Litra maitovaahtoa ja muita epäonnistuneita aamiaiskokeiluja

Työni hyviin puoliin kuuluu, että pääsen usein työtapaamisten merkeissä aamiaiselle tai lounaalle kiinnostaviin kahviloihin. Tänään vuorossa oli GoodPie Bakery Flemarilla. Tuoreita hedelmiä, luomujogurttia, rapeakuorista leipää ja sopivasti paahtunutta kahvia. Hyvää oli, tosin hieman liian leipävoittoiseksi meni minun aamiaiseni, sillä leipä oli aivan liian hyvää, tuoretta ja sitä oli liian monta lajia tarjolla. Miksi sitten valitan?


Siksi, että tuskin olin päässyt kahvilasta ulos, kun huomasin olevani taas nälkäinen. Tai en välttämättä edes nälkäinen, vaan halukas syömään jotakin. Toisin sanoen teki vain mieli syödä, koska olo ei tuntunut oikein täydeltäkään. Ostin lähimmästä vihanneskojusta luumuja ja ahmin niitä puoli pussillista. Kotiin päästyäni työpöydän lakritsipussi alkoi houkutella ja tyhjenikin melko nopeasti. Nyt olisi lounasaika, mutta ruokahalusta ei ole sekavan syömisen takia tietoakaan, vaikka maha edelleen tuntuukin vajaalta. Tätä menoa lounas jää väliin, ja herään loppuiltapäivästä hirmunälkään, jonka tyydytän jättiannoksella jotain, minkä valmistamisessa ei vain mene liian kauan. Todennäköisesti iltakin menee syödessä, koska päivällinen tulee syötyä liian aikaisin ja nälkä ehtii iskeä ennen nukkumaanmenoa. Lyhyesti sanottuna, ruokarytmini ja nälänhallintani ovat aivan sekaisin.

Kotona syö aina aamuisin seuraavanlaisen aamiaisen: voissa paistettu kahden luomumunan munakas, marjoja ja pähkinöitä turkkilaisella jogurtilla, tuorepuristettu appelsiinimehu ja kiivihedelmä. Riittävästi proteiinia, rasvoja ja hiilihydraatteja. Sillä pärjää erinomaisesti lounasaikaan ja jopa pitkälle iltapäivään. Sama pätee tyttäreeni, jonka aamiainen on pitkälti omani kaltainen, tosin usein myös marjapuurolla ja raejuustolla (tai mämmillä!) höystettynä. On mukavan rentoa, kun ei tarvitse heti kymmenen jälkeen alkaa kiireellä miettiä, mitä tekisi tytölle lounaaksi, vaan aikaa on iltapäiväkahteen tai -kolmeen asti, jolloin hänelle tulee seuraavan kerran nälkä. Olen testannut asian monet kerrat, ja tarjonnut lounasta suositusten mukaisen kolmen neljän tunnin kuluttua aamupalasta, mutta tuloksena on aina ollut huonosti syövä, ruualla leikkivä lapsi. Viiden tai jopa kuuden tunnin kuluttua asia on ihan toinen, ja lautanen tyhjentyy varmasti.

Asiantuntijat ovat ihan oikeassa siinä, että aamiainen on päivän tärkein ateria, ja se tulee määrittelemään koko päivän syömisiä. Siihen nähden hämmästyttävän moni jättää sen väliin. Itse olen aina kuulunut niihin, joiden on pakko saada suuhunpantavaa heti aamusta, ja mielellään sellaista, joka pitää hyvin nälkää. Mitä sellainen suuhunpantava on, sen kanssa on sitten ollutkin hakemista - oikeastaan VHH-ruokavalioon tutustumiseen asti. Pitkään pärjäilin ranskanleipä ja kaakao -linjalla, kunnes lukioaikoina ensimmäistä kertaa heräsin ajattelemaan, että ruoasta tosiaan voi saada ravintoaineitakin. Tuolloin herätin koko talon joka arkiaamu kello kuusi surruttelemalla maitobanaanipirtelöä sähkövatkaimella. Se täytti hyvin, mutta vain siihen asti kunnes pääsin kouluun.

Seuraava mielenkiintoinen aamiaiskokeilu syntyi, kun tapasin mieheni. Häneltä opin italialaista kahvinjuontikulttuuria ja sen, että aamulla kuuluu juoda cappuccinoa. Innostuin cappuccinon vaahdosta niin, että hommasin kotiin pienen kätevän maitovaahdottimen ja havaitsin, että rasvaton maito vaahtoutuu kaikkein parhaiten. Tuloksena oli eriskummallinen sekoitus jättikupin reunojen yli tursuavaa maitovaahtoa. Ja ihan oikeasti söin sen kaikki, lusikalla. Siitä tuli tosi täysi olo, eikä mikään ihme, mutta voi sitä turvonneen vatsan ja tukaluuden määrää, kun kaikki nielemäni ilma pyrki päivän aikana ulos.

Cappuccino noin litran maitovaahdolla.

Olen elämäni aikana kokeillut syödä aamiaiseksi myös pelkkiä hedelmiä, leipää raejuustovuorella, erilaisia myslivariaatioita ja puuroja, joista jälkimmäisiä ei tehnyt täyttäviksi edes se, että uskalsin lisätä lautaselle voinokareen.

Silti kaikkein huonoin aamiaiskokeiluni on perinteinen italialainen aamiainen. Italialla on ruoka-asioissa valtavasti hyvää tarjottavaa, ja selkeä ateriarytmi lounaineen ja päivällisineen on yksi esimerkeistä, mutta aamupala - siinä italialaiset ovat kerta kaikkiaan surkeita. Voisarvi ja marmeladileipä ovat toki maittavia herkkuja, mutta eivät missään nimessä joka-aamuista ruokaa. Vatsan täyttymisestä ei niiden yhteydessä kannata edes puhua.

Aamiaisen makeat maut opitaan jo lapsena. Tyypillinen lapsen aamupala Italiassa on kova keksityyppinen valkoinen leipä, fetta biscottata (jota tosin viime aikoina on ruvennut löytymään myös integralena, mikä tarkoittaa noin gramman kuitulisäystä), jonka päälle voidellaan marmeladia tai Nutella-suklaalevitettä. Televisiossa mainostetaan ihan luvan kanssa, että ideaali aamupala pitää sisällään sokerimuroja (paljon energiaa!), Kinder-suklaaleivoksia ( paljon maitosuklaata eli kalsiumia!) ja Nutellaa (sitä syövät mainoksessa esiintyvät Italian jalkapallojoukkueen pelaajatkin!). Kaikkein hämmästyttävintä minusta on, että ravitsemus- ja ravintoasiantuntijat suosittelevat marmeladia ja valkoista viljaa ihan kuorossa, ja laihdutus- ja hyvinvointilehdet  tarjoavat dieettiohjeissaan samoja makeita, tyhjiä kaloreita pursuavia aamiaisia. Ihan vain sillä varjolla, että niistä saa energiaa. Kukaan ei puhu verensokerin pomppimisesta ja proteiinin tai rasvojen puutteesta.

Mieheni ei voinut ensimmäiseen viiteen Suomen-vuoteensa käsittää, miten me suomalaiset saatamme syödä ensimmäiseksi aamulla suolaista, kuten kinkkua ja juustoa. Eikä hän voi vieläkään käsittää sitä, miten minä en voi saada ensimmäiseksi alas mitään makeaa. Nykyisin me syömme aamulla suomalaisittain, ja voisarviaamiaiset säästetään juhlasunnuntaille ja Italian-lomille. Sielläkin tosin minun on ensin syötävä suolaista, kuten pizza biancaa eli suolalla ja öljyllä maustettua pizzapohjaa, jonka väliin laitan vaikkapa raejuustoa. Appivanhempani ovat yhä vieläkin lievästi huvittuneita tästä tavastani - pizzaa aamupalaksi, hih.