Mässäilyn juhlaa

Lasi proseccoa ja uima-allas. Ja juhlat alkakoon!

Onko mitään ikävämpää, kuin puurtaa sisällä koneen ääressä, kun toiset polskivat aurinkoisessa uima-altaassa? Varmasti on, mutta melkein ikävimmältä asialta maailmassa se tänään tuntui, kun omalle kohdalle osui. Kiitos eilisen Ferragosto-juhlan, joka Italiassa on kansallinen vapaapäivä, jouduin tekemään kahden päivän työt yhdessä ja jättämään kesäpäivän riennot väliin. Enhän eilen voinut mitenkään kieltäytyä kutsusta italialaisen keskikesän juhlintaan, jota tällä kertaa vietimme Rooman lähellä Sutrissa agriturismo-maaseutumatkailutilalla.

Tilalla oli myös uima-allas, joten ajattelin tiedossa olevan mitä mukavimman rantapäivän, uimista ja auringonottoa. Eipä ollutkaan.


Uima-altaassa ei ollut mitään vikaa, päinvastoin, se oli suuri ja houkuttelevan sininen. Samoin aurinkotuolit olivat paikallaan ja sää miellyttävän lämmin leppoisaan lekotteluun vedessä. Ongelmaksi muodostui se, että suurin osa ajasta meni odotellessa. Joko sitä, että seuraava ruokalaji saapui nokan eteen, tai myöhemmin sitä, että ruuansulatuselimistöparka tekisi tehtävänsä ylivoimaisen urakan edessä ja maha olisi tarpeeksi tyhjä turvalliseen uimiseen.Toki olin osannut odottaa, että päivästä vankka osa kuluisi syömiseen, ovathan agriturismot kuuluisia hyvästä ruuastaan ja italialaiset hyvästä ruokahalustaan, mutta jälleen kerran huomasin, että italialaisten syöminkitaidot ovat suurempia kuin muistinkaan.


Saavuimme maatilalle yhdentoista jälkeen aamupäivällä, ja tuskin olin ehtinyt veteen pulahtaa, kun viereisen ravintolaterassin pöytiä alettiin jo kattaa. Jo aterimien määrästä olisi pitänyt ymmärtää, mitä oli tulossa. Tapahtui kuten usein meille suomalaisille käy, että olisin erehtynyt pitämään antipastoja varsinaisena ruokana, ellei ystävällinen pöytävierustoverini olisi varoittanut edessä olevista ruokalajeista. Vahinko oli melkein päässyt jo tapahtumaan, sillä grillattujen ja friteerattujen kasvisten valikoima oli niin houkutteleva nälkäisille vatsoille, että liikaahan niitä tuli syötyä. Ensimmäinen primo piatto eli sieni-pinaattilasagne maistui vielä mahtavalle, mutta seuraava pastalaji eli penne alle verdure tuntui maultaan jo huomattavasti tavallisemmalta. Ensimmäisen secondo piatto eli vasikan sisäfile teki jo todella tiukkaa, vaikka varmasti oli kaikin puolin erinomaista lihaa, ainakin muiden kehuista päätellen. Toisesta liharuuasta en osaa sanoa mitään, sillä siinä vaiheessa en ollut enää paikalla, vaan pakkokävelyllä läheisellä pallokentällä. Lapsen viihdyttäminen oli hyvä veruke vetäytyä pöydästä, saada vatsaparka suoristettua ja otettua edes muutama epätoivoinen askel toivoen ylensyöneen olon helpottavan.

Sen jälkeen seurasi tietenkin vielä jälkiruuat ja kaiken kruunuksi vesimelonivadit, joiden vesipitoisuus täytti ne viimeisetkin mahdolliset koloset, joita mahalaukkuun ehkä oli päässyt jäämään. Kello näytti siinä vaiheessa puoli neljää, eli olimme istuneet pöydän ääressä yli kolme tuntia. Siinä sitten laskeskeltiin, että toiset kolme tuntia pitäisi odotella ennen uimista. Auringon porottaessa kuumimmillaan katselin turkoosinsinisenä välkehtivää veden pintaa ja mietin, miten ihanalta tuntuisi pulahtaa sen alle ja tuntea vedenalainen keveä painottomuus. Sen sijaan hikoilin kuin pieni possu sekä helteen että liiallisen syömisen takia, ja possulta olo kaikin puolin muutenkin tuntui.

Siinä ravintolakatoksen alla ruokaa sulatellessani mieleeni juolahti, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun Italiassa on käynyt näin. Missään muualla en koe samanlaista ylitäyteyden tunnetta kuin täällä, ja missään muualla en muista kerralla syöneeni niin paljon. Otin asian puheeksi seurueemme kanssa, ja melko pian pääsimme asiasta yhteiseen lopputulokseen: Italiassa syödään ihan liikaa juhlien varjolla. Vaikka olisi arkikin, niin aina keksitään jotakin pientä juhlinnan aihetta, jotta päästään syömään. Ja kun tulee oikea juhla, kuten joulu, pääsiäinen, Ferragosto, syntymäpäivä tai naapurin pojan kaiman valmistujaiset, niin taas syödään. Ja kun sattuu iloinen perhetapahtuma eli häät, niin silloin vasta syödäänkin!

Kuulostaako etäisesti tutulta? Niin minustakin. Kun syödä-sanan paikalle vaihtaa juomisen, jo valkenee: olemme saapuneet suomalaiseen kulttuuripiiriin. Samaan tapaan kuin Suomessa juodaan, ryypätään ja otetaan pienet milloin minkäkin asian kunniaksi, Italiassa juhliminen tapahtuu syömällä. Kaikissa niissä kolmessa italialaisissa häissä joissa olen ollut, koko aika on mennyt siihen, että tarjoilivat kantavat pöytään yhä uusia ruokalajeja. Ensimmäiset ovat taivaallisia, sitten menettelee, sen jälkeen tulee hikisen huono olo ja lopuksi kysymys kuuluukin enää, kehtaanko jättää tämän(kin)annoksen koskematta. Ei lauluja, ei puheita, ei leikkejä, ei aina edes puolipakollista häävalssia. Vain lautasia, kuppeja ja kulhoja, lusikoita, laseja ja lautasliinoja, joihin syöminkien nostattaman tuskanhien voi pyyhkiä.

Eihän siinä mitään järkeä ole, kuten ei liiallisessa juomisessakaan. Selityksiä yliampuvaan mässäilyyn saakin sitten hakea ja miettiä vaikka kuinka kauan, ja mielipiteitä asiasta on tietysti monelaisia. Meillä suomalaisilla on ilmastomme ja sen muovaama luonteenlaatu, italialaisilla taas, no, oikeastaanhan asia on aika selvä: italialaisilla on keittiönsä. Mikäs ihme se on, että syödään, kun tarjolla on vuosisatojen jalostama ja raaka-aineiltaan hienostuneen yksinkertainen ruokakulttuuri. Ystävistämme joku  tarjosi selitykseksi myös sitä, että Italiassa on jäänyt päälle sodanjälkeinen syödään nyt kun on taas siihen mahdollisuus -mentaliteetti, mutta minusta se tuntuu uupuvalta. Sillä perusteella pitäisi puolen maailman harrastaa juhlamässäilyä. Jotain muutakin asiassa on oltava. Teorioita otetaan mielenkiinnolla vastaan.

Linjojen ja terveyden kannalta salakavalinta on, että huolimatta päivän kestävästä mässäilyn juhlasta kroppa ei seuraavana päivänä ole enää millänsäkään, vaan huutaa ruokaa niin kuin ei olisi aikoihin saanut. Tämäkin sisällä koneen ja puhelimen ääressä vietetty päivä on pitänyt sisällään voisarviaamiaisen, pastalounaan, välipalajäätelön ja cappuccinon sekä vielä tuhdin pihvi-illallisen, plus pari melonivälipalaa. Tämä siitä huolimatta, että eilen nautin kaloreita luultavasti lähes viikon sisätyöläisen tarpeisiin.

Onneksi muita juhlia ei aivan heti ole näköpiirissä.