Matkalaukullinen salmiakkia ja turhanpäiväisyyksiä

Vakiotuliainen Italian-anopille, 10 pussia salmiakkia.

Pakkaaminen on jännittävää puuhaa. Vaikka kuinka yrität muistaa ottaa kaiken tarpeellisen mukaan, melkein aina jotain unohtuu. Jännitys piilee siinä, mikä tärkeä tavara jää pois ja kuinka suuren osan matkasta joutuu kuluttamaan sen korvaajaa etsien. Ikävimpiä unohduksia minulle on ollut oma tuttu ja tehokas deodorantti, jota ei reissukohteessani ilmeisesti myyty lainkaan, ei ainakaan niissä noin kolmessakymmenessä päivittäistavaratalossa ja kosmetiikkaliikkeessä, joissa kävin kysymässä. Melkein joka kaupasta tarttui mukaan uusi deodorantti, jonka myyjä lupaili olevan juuri niin tehokas kuin mihin olin tottunut - yksikään ei ollut. Onneksi oli kevättalvi ja saatoin piilotella kainalohikiläikkiä ainakin ulkosella takin alle.

Kun tarkemmin ajattelee, on huvittavaa, että me ihmiset siirtelemme itseämme paikoista toisiin ja kannamme mukanamme vaihtelevaa kokoelmaa meille tärkeitä tavaroita. Matkalaukkuja, salkkuja, rinkkoja, nyssyköitä ja pussukoita.

Miltähän tuntuisi lähteä matkalle täysin ilman matkatavaroita?


Oi reppureissaajia, jotka pääsevät lähelle riippumattomuutta liian suuresta tavaramäärästä, varmuuden vuoksi mukaan pakatuista käytämättä jäävistä vaatekappaleista ja kaikista niihin sopivista koru-, meikki- ja asustearsenaaleista. Oi niitä ihmisiä, jotka selviävät kahden viikon lomasta passilla, hammasharjalla ja varateepaidalla (no jaa, en olekaan ihan varma onko heissä kadehtimista, ainakaan jos se deodorantti jää matkasta...). Täpötäysien jättikokoisten matkalaukkujen kantaminen on mielestäni ääliöiden hommaa, varsinkin jos puolet laukkujen sisällöstä jää matkalla käyttämättä.

Itselleni hyvin usein käy niin. Pakkaan mukaan vähän kaikkea ihan vain varmuuden vuoksi, sillä liian monta kertaa olen jossakin lomakohteessa saanut päähäni, että ilman juuri sitä punaista hametta, jonka jätin tuolin selkänojalle, lomani ei voi olla täydellinen. Otan mukaan myös ne epämukavat ja epäkäytännölliset nirunarutopit ja liian hienot mekot, joilla koti-Suomessa ei koskaan ole käyttöä, mutta joita matkoilla kuvittelen käyttäväni, koska vaikkapa esimerkiksi Rooman kaduilla ei koskaan voi näyttää liian hienolta. (Ai ei vai, niin ne mekot vain sielläkin jäävät käyttämättä.)

Samoin koruvarastoni kanssa heittäydyn ihan hulvattomaksi. Kotioloissa en juuri koskaan käytä rannekoruja enkä paljon kaulaketjujakaan, mutta aina kun matka on tiedossa, minusta muka tulee vannoutunut koruihminen. Pakkaan mukaan suurimman osan koruistani, joista sitten voisin valita sopivan jokaiselle mekolle ja nirunarutopille. Maskipussin pohjalle jäävät, kunnes palaamme kotiin ja pääsevät taas korurasiaan pölyttymään.

Miten pinnallista ja turhanpäiväistä kaikki tyynni. Ja silti niin hauskaa, jos ei muuten niin osana kihelmöivää ja odotuksia täynnä olevaa matkan odotusta ja pakkailufiiliksiä. Matkalaukku pullistelee, mutta pullistelkoon, täältä tullaan maailma ja elämä.

Matkalaukun sisältö kertoo paljon ihmisestä, hänen tyylistään totta kai mutta myös toiveista ja matkaan kohdistuneista odotuksista. Tanssikengät  mukaan pakannut  tahtoo löytää parhaat bilepaikat, lenkkareiden kanssa lähdetään etsimään paikallisia juoksumaastoja. Oikeastaan matkalaukku on kuin matkustajan maailma minikoossa. Arvelisin myös, että suurin osa meistä pakkaa matkalle mukaan ainakin osan lempivaatteistaan - eli toisin sanoen identiteetistään. Itse ainakin teen niin. Kun matkalaukkuni joutuu vaihtolennolla hukkaan, olostani tulee heti levoton ja hätääntynyt; lempivaatteeni harhailevat ties missä enkä voi olla varma, saanko niitä koskaan takaisin.On kuin osa identiteettiä harhailisi eksyksissä toisella puolella maailmaa.

Huomenna alkavalla Rooman-matkalla ei pitäisi olla vaaraa matkalaukkujen katoamisesta, ellei sitten automme joudu ryöstön kohteeksi. Kolmen päivän laiva-automatka on pitkä ja väsyttävä, mutta on siinä siis hyvät puolensakin. Niihin kuuluu myös se tunne, kun auto starttaa kotipihasta ja tietää, että edessä on puoli Eurooppaa. Siinä tavoittaa aavistuksen ja rippeen siitä vapauden tunteesta, jota tunsi silloin joskus kauan sitten, kun koko maailma oli vielä avoinna ja elämä oli muutakin kuin työtä, lainanmaksua ja yhtä aikaa ikävuosien kanssa kasvavaa arkirealismia.

Päivä on ollut uuvuttava ja täynnä tekemistä. Kun työasiat sai tehtyä, oli vielä koiran pesua ja trimmausta, akvaarion puhdistusta, pyykkihuoltoa ja kokkaamista. Upouudella Jopollakin oli pakko käydä tekemässä lenkki, joudunhan siitä kohta yli kuukaudeksi eroon. Päässä pyörii jatkuvasti lista niistä muka tuikitärkeistä tavaroista, joita matkalle pitää muistaa ottaa mukaan. Yleensä matkaa edeltävä yökin menee minulta sängyssä pyöriessä, niin vinhasti lista rullaa ajatuksissa.

Salmiakin olen ainakin muistanut. Sen laitan nykyään laukkuun ensimmäisten asioiden joukossa, sillä sen verran tiukkaa palautetta tuli anopilta sen ainoan kerran, kun menin unohtamaan salmiakkituliaiset matkasta. Joskus en ole edes ollut ihan varma, kumpaa hän on odottanut enemmän, meitä vai salmiakkipussejaan. Nykyisin siitä ei enää ole epäselvyyttä, kiitos kauan odotetun ja toistaiseksi ainoan lapsenlapsen.

Ruuaksi valitsin tänään helpon ja nopean keiton, joka on tällä hetkellä *huoh*valitettavasti ainoa keino saada lapseni syömään peukalonpäätä suuremman annoksen vihanneksia:

VIHREÄ KASVISKEITTO

(4-5 annosta)

2 parsakaalia

2 kukkakaalia

2 isoa kesäkurpitsaa

5 porkkanaa

1 sipuli

2-3 valkosipulinkynttä

nokare voita

0,5 dl kermaa

suolaa, valkopippuria, muskottipähkinää, mustapippuria

tuoretta basilikaa

Kuori porkkanat ja paloittele, kuten myös kesäkurpitsa. Paloittele myös kaalit. Laita kattilaan, viimeikseksi kaalit, sillä ne kypsyvät höyryssäkin. Laita myös valkosipulinkynnet joukkoon. Anna kiehua pienessä määrässä vettä, kaalien ei tarvitse edes kokonaan peittyä. Sillä välin kun kasvikset kypsyvät, paloittele sipuli ja kuullota pannulla voissa. 

Soseuta pehmenneet kasvikset keitinvesineen, sipulisilppu, basilika ja mausteet sauvasekoittimella. Lisää lopuksi kerma ja tarkista maku.