Melonein Luciferia päin

Maailman makeinta melonia.

Se on saapunut Roomaan. Läkähdyttävänä, näännyttävänä, armoa antamatta. Vieden tullessaan viimeisetkin toivonrippeet reippaasta juoksulenkistä tai mistään muustakaan varjossa laahustamista raskaammasta fyysisestä ponnistelusta. Se tunkeutuu kaikkialle, myös heti suihkun jälkeen kylpytakin alle ja varjoisimmankin puun juurelle. Se vaivaa unta ja kiusaa päivisin, se pehmentää pään ja kastelee kainalot.  Itse Lucifer.

Esimakua viimeisestä tuomiosta on tarjolla kaikille niille, jotka hairahtuvat varjoiselta puolelta katua aurinkoon tai unohtuvat uimarannalle hetkeksikään ilman suojakertoimia. Itse lankesin tänään molempiin ansoihin, ja seuraukset ovat sen mukaiset.

Olkapäät kirvellen etsin paikkaa, jossa kävisi edes pieni tuulevire, ja litkin litrakaupalla vettä yrittäen lieventää ilmiselvää auringonpistoksenalkua. Aamupäivä rannalla oli toki mukava, mutta ah minua hölmöläistä, kun en kuuliaisesti levittänyt aurinkovoidetta iholle, kuten nykypäivänä kaikkien järkevien ihmisten tulisi tehdä. Liekö Luciferin houkutuksia, mutta taas kerran menin siihen rusketusta palvovien auringonottajien tyypilliseen ansaan, että otin kyllä voidepullon mukaan, mutta jätin sen laukkuun.

Olinhan tähän mennessä joka kerta voidetta kiltisti käyttänyt, tuloksena aina vain valkoisena hohtava iho, jonka valkeus vain korostuu parhainta rantalomakautta viettävien tummaveristen italialaisten keskellä. Kuten aina jossain vaiheessa kesää tai aurinkolomaa, tälläkin kertaa houkutus kävi ylivoimaiseksi: jos tämän kerran, ja vain tämän, ei voidetta. Vain vähän aikaa tässä auringossa, ihan pikkuisen, kyllä ihoni sen kestää. Ja aurinkovoiteet, nehän estävät D-vitamiiniakin muodostumasta, joten oikeastaan teen itselleni palveluksen, jos olen vähän aikaa ilman.

Miten petollista puhetta! Sainhan minä sitä väriä pintaan, mutta kirvelevä iho ja syövästä ja muista auringon vaaroista muistutteleva omatunto eivät suo rauhaa. Palaneen ihon mukanaan tuoma kuumottava olo ei tee Luciferin kohtaamista ainakaan helpommaksi. Ensin oli Nerone, sitten Calicula, Caronte ja kolme muuta hullua keisaria tai jumaltaruston synkkää hahmoa. Viimeisenä ja hurjimpana, kuumimpana ja pelottavimpana seuraa luonnollisesti itse pääpahis Lucifer-paholainen. Nimet kuvaavat Roomaa ja Italiaa tänä kesänä koetelleita helleaaltoja, Afrikasta saapuvia kuumia tuulahduksia. Ne alkoivat kesäkuun puolivälissä ja ovat seuranneet toinen toistaan; Luciferin pitäisi olla kaiken huipennus.

Kieltämättä on kuuma, ja mietin myötätunnolla paikallisia asukkaita, joille 35-40 asteen lämpötilat ovat arkipäivää jo kahden kuukauden ajan. Suomen kesästä paikalle pöllähtäneelle kyseessä voi olla myös tottumattomuus, mutta kyllä tämä kuumuus vie mehut. Italian kesiin tutustuttuani olen alkanut erinomaisesti ymmärtää siestaa viettäviä etelämaalaisia. Kaikenlainen saamattomuus ja suurpiirteisyys monissa asioissa on ihan ymmärrettävää, kun keho on muuttunut hikeä puskevaksi juomapullotelineeksi, joka keskittyy vain pitämään lämpöhalvauksen loitolla.

Onneksi luonto on kaikessa viisaudessaan järjestänyt niin, että kuumilla Välimeren alueilla ihmisillä on muitakin aseita kuumuutta vastaan kuin vesipullo: mehukkaat, vettä tippuvat, suorastaan syntisen herkulliset vesimelonit. Kun upottaa hampaansa vesimeloniviipaleeseen, hetkeksi unohtuu niin helle kuin kirvelevät olkapäät, ja olo on kuin uudestisyntyneellä. Muutkin melonit, erityisesti verkkomeloni, ajavat lähes yhtä hyvin saman asian. Vaikka elämmekin globalisaation aikaa ja ihmiset ovat (valitettavasti) tottuneet siihen, että mitä hyvänsä ruokaa löytyy kaupan hyllyltä missä päin maailmaa tahansa, Suomesta on turha etsiä yhtä makeita meloneita kuin mistä tahansa lähikaupasta täältä on mahdollista löytää. Ja hyvä niin, sillä muuten menisi ruokamatkailusta viimeinenkin maku. Pettymys oli liian suuri, kun Suomesta alkoi löytyä sitä sun tätä italialaista elintarviketta, vaikka aluksi se olikin tuntunut kivalta. Lopulta huomasin, että iso osa Italian-matkojen viehätyksestä koostui siitä, että Santal-veriappelsiinimehua tai Barilla-pastakastikkeita sai vain täällä, ja Suomessa niitä sitten kaiholla kaivattiin.

Kello alkaa lähestyä puoli seitsemää illalla, ja on aika valmistautua lähikauppareissuun - ostoslistalla tietysti lisää meloneita. Vaikka kauppaan on matkaa vain parisataa metriä, tätä aiemmin on turha kuvitellakaan lähtevänsä ostoksille, sillä reitin varrelle osuu aina joku pätkä auringon puolella. Melonit ovat sen verran painavaa herkkua, että niitä kantaessa tulee vähemmästäkin hiki.