Rikos Roomassa

Rikottu lasi.

Vietän laiskaa sunnuntai-iltaa anoppilan terassilla istuen. Ihmiset ovat hiljentyneet televisioiden ääreen serie A:n ensimmäisen pelikierroksen lumoamina ja seuraavat AS Roman edesottamuksia Cataniaa vastaan. Hiljaisuuteen on aihetta, sillä ensimmäisen puoliajan loppuhetkillä vierasjoukkue johtaa 0-1. Ainoat äänet kuuluvat harvakseltaan ohi pärisevistä mopoista ja autoista, avonaisista ikkunoista kantautuvista otteluselostuksen sorinasta ja viereisen nunnaluostarin pihalta, jossa valkopukuiset nunnat lukevat Ave Mariaa iltahartautensa päätteeksi. Minulla tässä keskellä on vahva tunne, että olen hyvin lähellä italialaisuuden syvintä olemusta. 

Mieheni, veljeni ja kälyni ovat tällä hetkellä sitä ehkä vieläkin lähempänä, sillä he jännittävät la Roman puolesta Stadio Olimpicolla - 50 000 muun fanin kanssa. Minustakin olisi kieltämättä mukavaa olla siellä, mutta jäin tällä kertaa lapsen nukuttajaksi kotiin. Toisaalta olen myös tyytyväinen, että saan istua kaikessa rauhassa tässä lämpimässä illassa ja hörppiä inkivääri-sitruunateetäni tietoisena siitä, että ihan kohta pääsen nukkumaan. Peliäkin pääsen puolisilmällä seuraamaan turvallisen välimatkan päästä stadionin ihmismassoista ja huligaaneista eli olohuoneen telkusta, jonka ääreen appeni ja iki-innokas Roma-fani mieheni sisko ovat liimautuneet.

Olen hyvin väsynyt ja kaipaan lepoa. Takana on vilkas turistiviikonloppu, jonka aikana olemme esitelleet viikon lomalle saapuneille veljelleni ja hänen vaimolleen Rooman nähtävyyksiä, viettäneet aamupäivän uima-altaalla ja lopuksi vielä juoksin veljeni kanssa historiallisen hellelenkin (10km) Via Appia Antican maisemissa eli samoilla poluilla muinaisten roomalaisten kanssa.

Kaikki hauskaa ja piristävää toimintaa, eikä suinkaan olekaan väsymykseni ainoa syy. Uupumus on pitkälti myös henkistä laatua. Perusturvallisuuteni on nimittäin pahasti järkkynyt, sillä olen joutunut rikoksen kohteeksi ja poliisin kanssa tekemisiin.

Kaiken piti olla hyvin. Takana turistipäivä Rooman keskustassa, jonka aikana ehdimme nähdä niin Colosseumin, Fontana di Trevin suihkulähteen, Piazza Navonan, Panteonin kuin Espanjalaiset portaatkin, ja vielä shoppaillakin hieman Via del Corsolla ja( ikkunashoppailla)Via Condottilla. Jalkapohjat kävelystä pakottaen ja illallisajan läheisyydestä kertovan nälän vaivatessa saavuimme autolle, jonka olimme jättäneet parkkiin tutulle paikalle Via Claudialle aivan Colosseumin lähelle.Yllätys oli äärimmäisen ikävä: tuhanneksi sirpaleiksi rikottu etuoven ikkuna, murtojäljet toisessa ovessa ja auton sisällä joka paikka myllätty. Hansikaslokero auki, sirpaleita kaikkialla, tavarat tongittu ja CD-kokoelma tarkastettu. Musiikkimakumme ei ollut varkaita miellyttänyt, eikä onneksi mitään muutakaan ollut viety, ei edes lapsen dvd-monitoria. Mitään muuta varastamisen arvoista autossamme ei olisi ollutkaan, pelkkiä lapsen leluja ja aikakauslehtiä vain.

Tosin sinänsä käyttökelpoisen eletroniikkavälineen eli dvd:n paikoilleen jättäminen kertoi, että nämä varkaat olivat liikkeellä jonkin isomman toivossa: rahan, passien tai laadukkaiden kameroiden. Silti ensimmäinen ajatus, joka järkyttyneeseen mieleen tapahtumapaikalle saapuessa tuli, ei liittynyt mahdollisesti varastettuihin tavaroihin, vaan turvallisuuteen. Idylli lintukodosta oli särkynyt, paha maailma tullut lähelle.

Sain kertarysäyksellä tuntumaa siihen tunteeseen, jota ihmiset kertovat tuntevansa, kun heidän kotiinsa on murtauduttu. Joku ulkopuolinen oli rikkonut automme, tunkeutunut sinne sisään ja koskenut tavaroihimme ja tehnyt elämämme pienistä ja kodikkaista asioista kuten huonoa musiikkimakua osoittavista CD-levyistä pelkkää potentiaalista mustan pörssin kauppatavaraa. Vaikka varas oli onneksi pidättäytynyt sotkemasta penkkejä tai likaamalla muulla tavoin autoamme, tuntui koko auto heti jotenkin likaiselta. Minulle tuli tarve pyyhkiä sen sisäpintoja desinfioivilla pyyhkeillä (kerrankin niille tuli muuta käyttöä kuin käsien pakonomainen puhdistaminen), ikään kuin se olisi likaisuuden tunnetta poistanut. Likaisuuden aiheutti tietoisuus siitä, että ulkopuolinen oli pahoissa aikeissa siellä käynyt.

Hänelle ei merkinnyt mitään, että takapenkillä oli turvaistuin, vaippoja ja nukkeja tai että CD-kokoelmaan kuului The Priestin taivaallista musiikkia. Ei ollut väliä, että auton omisti joku ja tässä tapauksessa perhe, joka vain halusi löytää parkkipaikan sopivan etäisyyden päästä nähtävyyksistä, jotta voisi näyttää niitä sukulaisilleen, jotka olivat tulleet kaukaa Suomesta viettämään virkistävää lomaa. Ei ollut väliä, että perheen varoista huomattava osa oli käytetty uuden auton ostoon, koska oli kyllästytty käyttämään entistä mekaanikolla, ja että murron takia siellä on nyt käytettävä uuttakin, ja kulutettava varoja vielä vähän lisää kaiken hävityksen korjaamiseen.

Toisin sanoen, tälle automme maalitaulukseen valinneelle ei ollut väliä, että autolla on tarina, kuten kaikilla niillä muillakin autoilla, joihin hän oli sen iltapäivän aikana käynyt poliisin mukaan murtautumassa.

Se on hyvin pelottavaa. Maailmassa on niin paljon pahoja ihmisiä, joille tavallinen, lainkuuliainen ja hyviin asioihin uskova ihminen elämäntarinoineen ei merkitse yhtään mitään. Heille kaikki on kaupan, kaikki on otettavissa, kaikki on sallittua.

Edessä oli poliisireissu. Polizia municipale sijaitsi onneksi kulman takana, fakta joka ei varkaita ollut toimissaan hidastanut. Kun selitimme asiamme, meidät vastaanottanut komisario oli aivan sen näköinen, että olisi kuullut saman tarinan montaa kertaa ennenkin - ja niinhän hän olikin. Sen päivän aikana tapaus oli jo kolmas, ja juuri meitä ennen huoneesta oli poistunut tuohtunut britti, jonka asuntoauto oli tyhjennetty passeja ja vaatteita myöten putipuhtaaksi. Sitä ennen paikalla oli käynyt hollantilainen, jonka auto oli kokenut saman kohtalon. Kohteeksi joutuvat ulkomaalaiset autot, joista himoittuja passeja ja käteistä kaikkein todennäköisimmin löytyy, varkaat toimivat loma-aikaan, jolloin kaupukin on tyhjä paikallisista ja täynnä turisteja, ja murrot ajoitetaan 12-15 välille, jolloin kadut hiljentyvät ja lounasravintolat täyttyvät. Ammattimainen rikollisliiga siis.

Poliisi oli äärimmäisen korrekti ja koko käynti muutenkin niin miellyttävä, kuin olosuhteisiin nähden oli mahdollista, mutta olihan hänen se lopulta ääneen sanottava: vähän väliä he saavat kyllä varkaat kiinni, mutta ei mene kuin viikko tai pari, niin tulevat jo uudet tekijät tilalle. Kaikki paperittomia maahantulijoita, joita jatkuvasti ajautuu Pohjois-Afrikasta Italian rannikolle ja jotka täyttävät Lampedusan saaren ja vähän myöhemmin puoli Italiaa ja Eurooppaa. Voi heitä, kun kuvittelevat löytävänsä täältä jotain parempaa kuin mistä ovat lähteneet. Ryösteleminen, lain rikkominen ja poliisia pakeneminen ei sitä ainakaan ole.

En ole koskaan ollut rasisti, mutta eilen mielessäni kiehui ja olisin voinut kirota kaikki extracomunitaret eli edellä mainitut laittomat maahanmuuttajat takaisin syvimpään Afrikkaan. Pelästyin itsekin esiin purskahtanutta ennakkoluuloisuuttani ja yritin liennytellä sitä muistuttamalla itseäni, että vähemmistön rikkeistä ei voi syyttää koko enemmistöä. Toisaalta kälyni toi esiin nerokkaan ja ikävä kyllä hyvin paikkansapitävän argumentin: on helppoa olla suvaitsevainen niin kauan, kun asiat eivät tule liian lähelle omaa elämää. Vieroituskodit, ongelmanuorten laitokset ja tuulivoima ovat loistavia ja kannatettavia ideoita, kunhan laitosta tai tuulimyllyä vain rakenneta oman kodin viereen.

Ei siis riittänyt, että varkaat veivät mennessään turvallisuudentunteeni, vaan he nostivat mieleni sopukoista esiin mustia tunteita ja raadollisia ajatuksia. Onko minustakin tullut nyt suvaitsematon?

Se selviää ehkä myöhemmin, vielä tänään olen liian vihainen tietääkseni varmasti.

Tällaisina hetkinä auttaa, kun keskittyy kaikkeen siihen mikä ympärillä on turvallista ja hyvin. Kuten se, että tyttäreni nukkuu yöuntaan yläkerrassa ja istun tässä terassilla iltaa koirani kanssa ja odotan jalkapallopelistä saapuvia rakkaitani. Mieheni sisko kävi juuri hymysuin ilmoittamassa, että peli päättyi 2-2 ja Roma tasoitti viime minuuteilla - kuten äskeisestä ikkunoista kantautuvasta kollektiivisesta riemunpurkauksesta saattoi päätelläkin.

Sulkeudun siis takaisin lintukotooni, mutta nyt entistä tietoisempana siitä, että ulkopuolella on paha, paha maailma, jolta kukaan ei ole suojassa. Riittää, että parkkeeraa väärään paikkaan väärään aikaan ja siinä se on, silmiemme edessä. Tämän jälkeen taidamme kyllä vaihtaa parkkikatua ja peräti autoa, toisin sanoen liikkua Roomassa anopin "lelulaatikolla" eli pienellä sinisellä Matizilla. Sen saisi varmasti auki vaikka kahvilusikalla, mutta kukapa pienistä sinisistä leluautoista olisi kiinnostunut? Toisaalta, eilisen jälkeen ei enää mistään voi olla varma...