Siveettömät polvet, synnilliset olkapäät

Pietarinkirkon kupoli ja baldakiini.

Joka kerta kun saavun Pietarinkirkon aukiolle, mieli mykistyy sen valtavista mittasuhteista. Niin tapahtui tänäänkin, vaikka paikkana se on jo tuttu ja menettänyt alkuaikojen hohtoa, kuten koko muukin suuri ja mahtava roomalainen kaleidoskooppi historiaa, kulttuuria ja taidetta yli kahden vuosituhannen ajalta.

Kaikkeen tottuu, myös siihen että näkee Colosseumin jykevänä ja saasteenmustaamana keskellä liikenneruuhkia ja lippusaattueessa kulkevia turistilaumoja. Nyt ymmärrän sen, ettei miehestäni ollut lainkaan erikoista ajaa joka aamu kampukselleen Sapienza-yliopistolle Colosseumin ohi, kuten hän opiskeluvuosinaan tapasi tehdä. Ei, hän ei joka kerta kääntänyt katsettaan amfiteatteria päin ja ajatellut sen suuruutta ja historiallisuutta.

Kun nyt ajamme yhdessä Colosseumin ohi, saattaa käydä niin, etten itsekään siihen juuri edes vilkaise. Viimeksi taisin oikeasti kiinnostuneena vilkaista viime talvena, kun se oli peittynyt lumeen; näky oli toden totta ainutlaatuinen.

Pietarinkirkon aukio on paikka, jonka hohteesta on kaikkein eniten jäljellä - eikä itse kirkkokaan jää paljoa jälkeen. Liekö sitten mestarimaisen Berninin arkkitehtuurin ansiota, mutta aukion suuressa koossa, pyöreässä pylväsrivistössä ja niiden päällä levittäytyvässä arkkienkelien, pyhimysten ja paavien patsasrivistössä on jotain, joka saa melkein vetämään henkeä. Aukion ja etenkin kirkon ihastelemista kuitenkin himmentää ja pahimmassa tapauksessa jopa estää eräs pieni mutta merkittävä asia:

Katolisen kirkon käsittämätön kaksinaismoraalisuus. Voi olla, että matkasi Pietarinkirkon loistetta ja aarteita katsomaan tyssää siihen, että shortsisi lahkeet sattuvat olemaan kaksi senttiä liian lyhyet eli paljastavat vaarallisesti ja viettelevästi häivähdyksen alimmasta polvilumpiostasi. Ja auta armias, jos olkapääsi näkyvät! Sellaisen synnillisyyden kanssa viimeinenkin toivo sisäänpääsystä on syytä unohtaa. Mutta jos sekä hekumallisen polvet ja saastaiset olkapäät ovat kummatkin visusti peitossa, pääset kyllä sisään, olitpa kokonaisuudessaan miten maalattu ja maailmallinen tahansa.

Siihen logiikkaan ja tiukkoihin "siveellisyys"sääntöihin on vaikea päästä sisälle. Jumala on varmasti viimeinen, joka koukkuisten polvien tai muhkuraisten olkapäiden näkymisestä pahastuu. Mikä tai kuka hyötyy siitä, että vahdataan epäoleellisuuksia ja unohdetaan se, mikä on tärkeintä: ihmisen sisin. Siihen eivät T-paidan malli tai polvet liity millään lailla. Ja koska Pietarinkirkosta on päätetty tehdä kaikille avoin rakennus, on hyväksyttävä että sen ovista lappaa sisään kaikenlaisia ihmisiä munkeista huoriin, hurskaista ryöväreihin. Jos olisi olemassa tapa skannata laukkujen tapaan se, mitä ihmisellä on sisällä, jaottelun sisäänpääseviin ja -pääsemättömiin voisi edes jotenkin ymmärtää, mutta polvien ja olkapäiden näkymisen perusteella jakaminen on silkkaa kaksinaismoralismia, joka työntää ihmisiä entistä kauemmaksi kirkosta.

Vieläkin tuohtuneena muistelen seitsemän vuoden takaista tapahtumaa, jolloin isäni tuli ensimmäisen (ja valitettavasti viimeisen) kerran Roomaan vierailulle, ja halusimme totta kai näyttää hänelle myös Pietarinkirkon. Oli heinäkuu ja helle, ja sisäänpääsyjono kiemurteli ympäri Pietarinkirkon valtavaa aukiota. Jonotus oli pitkä ja uuvuttava paitsi minulle myös silloin jo syövän vaivaamalle isälleni. Turvatarkastuksesta pääsimme jo läpi, mutta kirkon ovella sijaitsevat siveyspoliisit laittoivat isäni sisäänpääsylle jyrkän stopin: polvet vilahtivat esiin shortsien lahkeista. Eivät edes näkyneet kokonaan, pikkuisen vain vilahtivat. Ei auttanut, vaikka minä vetoavasti anelin ja mieheni hieman jyrkkäsanaisemmin yritti käännyttää vartijan päätä. Ei auttanut, vaikka selitin tilanteen ja kerroin, että vanha isäni oli kaukaa Suomesta matkustanut tänne asti eikä ollut varmuutta, milloin seuraavan kerran pääsisi vai pääsisikö koskaan.

Polvet näkyivät, eikä silloin ollut sisälle asiaa.

Mielessä kävi manaus jos toinenkin edessäni seisovaa siveyden vartijaa päin, joka työkseen vahtasi naisten hameiden pituuksia ja takuulla kotona ensi töikseen avasi aikuisviihdekanavan ja petti vaimoaan aina kun tilaisuus tuli. Kiukku kohdistui heti samoin tein koko katoliseen kirkkoon ja sen tekopyhään hurskauteen, joka vuosisatojen saatossa on näkynyt muun muuassa selibaattilupaus-paavien lehtolapsikatraina ja köyhien ihmisten huijaamisena eli anekaupoilla rakennettuina överisuurina ja -prameina kirkkoina. Eikä tuolloin seitsemän vuotta sitten edes vielä tiedetty pappien pedofiiliskandaaleista.  Jos Jumalaa jotkin asiat pahastuttavat, niin polvet ja olkapäät eivät niihin takuulla kuulu, mutta lasten raiskaaminen aivan takuulla kuuluu. Sen sijaan, että katolinen kirkko vahtii turistien shortsien pituutta, sen olisi syytä keskittyä pitämään omat pappinsa aisoissa ja näiden näpit erossa viattomista.

Seitsemän vuotta sitten tilanne ratkesi lopulta parhain päin. Mieheni ja isäni sattuivat olemaan samaa kokoa, ja mieheni shortsit hieman pidempää mallia, joten shortseja vaihtamalla isäni pääsi kirkkoon ja mieheni jäi ulos odottamaan. Häntä se ei lainkaan haitannut, kirkko oli jo nähty ja episodin jälkeen ei kuulemma sinne olisi enää kiinnostanutkaan mennä.

Tänään näimme jälleen monta onnetonta lyhytlahkeista ja olkapääpaljastelijaa, jotka tylysti käännytettiin ovelta. Kirkossa sisällä näimme kyllä minihametta ja paljasta polvea. Mielenkiintoista olisi tietää, mikä niissä polvissa oli niin pyhää ja viatonta, että niiden näkyminen ei haitannut. Vai olikohan paljaspolvisuuden synti kuitattu aneella eli setelillä vartijan kouraan, mene ja tiedä. Oikeasti ei kiinnosta edes tietää.

Pietarinkirkon sisätilojen mahtavuutta eivät olkapäät himmennä, onneksi. On uskomatonta, että ihminen on saanut aikaan jotakin niin suurta ja kaunista. Olkoonkin, että koko komeus on rakennettu aneilla ja tekopyhien paavien maalliseksi kunniaksi, lopputulos on kuitenkin huikea. Jumalan läsnäoloa kirkossa on tosin vaikea havaita. Paremmin sen tapaa jossakin aivan toisenlaisessa paikassa, kuten esimerkiksi kelohongan päällä istuskellessa keskellä erämaata, kävellessä kesäisellä kukkaniityllä tai astuessa vaikkapa Karunan puukirkkoon Seurasaaressa. Aivan todella sen tuntee hetkenä, jolloin huomaa, että on juuri ollut lähellä vaaraa tai onnettomuutta, mutta selvinnytkin pelkällä säikähdyksellä. Minulle näin kävi ihan vastikään, kun tyttäremme putosi portailta ja oli sen jälkeen hetken ajan tokkurainen ja kävi veltoksi ja väsyneeksi. Se varttitunti, jota tokkuraisuutta kesti, oli elämäni pisin ja pelottavin hetki.

Että siitä selvittiin, että pää ei sittenkään ollut iskeytynyt pahasti, siitä muistin Pietarinkirkossakin kiittää.