Ensikosketus oliiviöljyyn ja nuoruuden nostalgiaa

Ensiluokkaista apulialaista oliiviöljyä ja bruschettaa.

Hehkeimpien nuoruuden päivien tietää olevan takana viimeistään siitä, kun yli yökahteen valvominen aiheuttaa seuraavana aamuna ylitsepääsemättömiä vaikeuksia nousta sängystä. Olkoonkin, että herätys tapahtuu jo kello kahdeksan aamulta pirteän ja nälkäisen kaksivuotiaan toimesta. Eihän siitä tunnu olevan kuin hetki, kun nukkumaanmeno saattoi venyä pitkälle auringonnousuun, mutta sen suurempia ongelmia seuraavana aamuna hoitui niin herääminen kuin kokonainen työpäivä.

Voi nuoruutta, joka pakenee aina vain kauemmaksi ja tekee sellaisista tylsistä asioista kuin säännöllisistä nukkumaanmenoajoista ja vähintään 7 tunnin yöunesta tuikitärkeitä välttämättömyyksiä. Puhumattakaan monipuolisesta ja säännöllisestä ruokailusta, siitä vasta iän myötä tärkeää tuleekin. Kaksikymppisenä ei ajattele sitä, että hampurilaisia, karkkeja ja erinäisiä virvoitusjuomia nauttimalla kaukaiselta tuntuvat sanat kuten ikääntyminen, rypyt ja kaikenlaiset krempat sekä vaivat ovat aina vain nopeammin todellisuutta. Ai miten niin?

Siksi, että epäterveellinen roskaruoka, karkit ja limut etunenässä, kiihdyttävät elimistön vanhenemisprosesseja sellaisella vauhdilla, ettei sitä halua edes tietää. Kun ruokavalio on epätasapainossa, vanhenemisesta vastuussa olevat vapaat radikaalit eli harmittavat solujen hapettumisprosessit pääsevät jylläämään miten haluavat. Niin ne rypytkin syntyvät, mutta samaan aikaan kehon sisällä näkymättömissä syntyvät myös ihanteelliset olosuhteet myöhemmille elintasosairauksille.

Kaksikymppisen keho kestää yleensä melkein mitä vain ja toimii ihanteellisesti huonoimmallakin ruokavaliolla, vähällä liikunnalla ja olemattomalla unella. Kolmenkympin jälkeen alkavat ilmaantua ensimmäiset merkit siitä, että nuoruuden hulvattomuudella on ollut hintansa. Esimerkiksi huomataan, että neljällä unitunnilla ei enää pärjääkään ja karkkien päivittäinen syöminen ei enää onnistu ilman, että vyö alkaa saman tien kiristää.

Nuorilla on vain harmittava taipumus elää harhaluulossa, että nuoruus kestää ikuisesti eikä elämää 30 ikävuoden jälkeen tarvitse edes ajatella. Jos itse olisin ollut kymmenen vuotta sitten kaukaa viisas, olisin jättänyt kaikki ne hampurilaisateriat syömättä ja ostanut niihin tuhlatuilla rahoilla vaikkapa granaattiomenoita, luomuvihanneksia tai kylmäpuristettua oliiviöljyä, ja tankannut elimistööni sokereiden ja transrasvojen sijasta elimistön hapettumis- eli vanhenemisprosesseja vastaan taistelevia vitamiineja, antioksidantteja ja hyvänlaatuisia rasvoja.

Olin varmasti ainakin 15-vuotias, ennen kuin edes kuulin sellaisesta ruuasta kuin oliiviöljy. Sitä ennen olin vältellyt rasvoja kuin rasvoja mitä suurimmalla huolellisuudella, koska lehdissä varoiteltiin niiden lihottavan ja aiheuttavan joitakin mitä lie sairauksia. Muistan, kuinka ravintolakoulussa töissä ollut isäni toi kylmäpuristettua oliiviöljyä joskus pienessä pullossa kotiin. Sitä voi syödä vaikkapa leivän kanssa, hän kertoi. Varsin pian huomasin, että oliiviöljyyn kastettu vaalea leipä maistui ihan taivaalliselta - ja olin näin saanut ensimmäisen kosketukseni italialalaiseen ruokakulttuuriin. Tosin rasvakammoisena jokainen öljyinen suupala tuntui melkein synniltä, enkä kovin paljon uskaltanut syödä. Voi minua, voin vain kuvitella, kuinka kroonisesta rasvojenpuutteesta kärsivä kasvava kehoni nauttikaan, kun sai kerrankin terveellistä rasvaa, ja kuinka kipeästi olisinkaan tarvinnut lisää oliiviöljysuupaloja! 

Ei auttanut, vaikka teini-iässä rakkauteni Italiaa kohtaan heräsi ja sain tietää oliiviöljyn olevan osa Italian keittiötä. Omaan suuhuni oliiviöljy löysi vasta siinä vaiheessa, kun tutustuin kaksikymppisenä tulevaan mieheeni ja näin hänen opiskelija-asuntolansa nurkassa viiden litran oliiviöljykanisterin. Sen hänelle hänelle oli lähettänyt tietysti mamma, joka huolehti kovasti keskelle kaukaista kulttuuria joutuneesta pojastaan. Tuskin sieltä kaukaa Suomesta löytyy edes oliiviöljyä, hän oli päätellyt ja pistänyt kanisterin postiin.

Siitä kanisterista mieheni sitten lorautteli oliiviöljyä salaatteihin, pastaan ja bruschettaleipälautaselle, joita minullekin monet kerrat tarjoili opiskelijaboxin keittiössä yrittäessään hurmata viileää Suomityttöä. Ja lopultahan hän siinä onnistuikin, liekö omalta pieneltä osaltaan myös maukkaan oliiviöljyn kruunaamien aterioiden ansiota.

Nuorena siis syödään miten sattuu,  mutta toisaalta, nuoruuden etuoikeuksiin kuuluu, ettei tarvitse huolehtia ravinnon terveellisyydestä, tulevaisuuden rypyistä tai muistakaan huolista, ja että elimistö jaksaa sen loputtoman nälän, jolla ihminen elämään suhtautuu. Silloin ei ehdi nukuttuja tunteja tai ravinnon vitamiinipitoisuuksia laskea, ja hyvä niin. Kunpa vain maailma vielä sen verran muuttuisi, ettei nuoruuden tarvitsisi automaattisesti tarkoittaa joko hampurilaisravintolan kanta-asiakkuutta tai fanaattista kasvisruokailuideologiaa, joista jälkimmäisen varjolla parannetaan ehkä maailmaa, mutta tuhotaan omaa terveyttä unohtamalla paikata lihan jättämä aukko ravitsemuksessa.

Mutta mistä tämä kadotetun nuoruuden kaipuu ja vanhenevan täti-ihmisen terveyssaarnaa muistuttava teksti yhtäkkiä oikein kumpuaa? Varmaankin siitä, että viime viikolla neljän päivän ajan seurasin kotonani neljän 15-16 -vuotiaan teinivieraan syyslomapuuhia. Kummityttöni, veljentyttöni ja heidän kaveidensa illanvietot olivat kuin kopio omasta teini-iästäni: karkkipusseja, suklaalevyjä, pitkittyneitä kaupungillelähtövalmisteluja peilin edessä. Kotiin he sentään tulivat inhimilliseen aikaan ja hihitys siskonpedistä loppui sekin ennen aamuyötä, mutta ruokavalion suurimman osan muodostivat selkeästi erilaiset sokerit, ja myöhäisestä heräämisajankohdasta päätellen teinien yöelämä oli sittenkin jatkunut vielä pitkään sen jälkeen, kun vanha kalkkistäti oli vaipunut unille.

Eilen illalla vietin sitten itsekin pitkästä aikaa vapaailtaa äidin roolista hyvän ystäväni kanssa Helsingin keskustassa hyvän ruuan ja juoman merkeissä, ja vaikka selvisin kotiin ihan kohtuulliseen aikaan, tämä päivä on sujunut enemmän tai vähemmän uneliaasti. On tässä taas muistutusta siitä, että kolmenkympin rajapyykki on ohitettu ja kehon vanhenemisprosessit päässeet hyvään vauhtiin.

Nostalgiaa ilmassa? Ehkä, mutta eipä tässä kotisohvallakaan ole yhtään hassumpi lauantai-iltaa viettää oman perheen ja Avaran luonnon seurassa. Eikä siitä herkuttelustakaan tarvitse jäädä paitsi, vaikka vanha jo olisikin. Kannelmäen Prisman Eat&Joy -luomutorilta ostin eväitä terveellisempään leffailtaan: ruokosokeritoffeeta, raakasuklaata ja kvinoasuklaata. Raakasuklaata olen jo maistellut vaikkei leffa vielä ole alkanutkaan, ensimmäistä kertaa elämässäni muuten. Täytyy kyllä sanoa, että maku ei hivele makuhermoja lainkaan samalla tavalla kuin tavallinen suklaa, mutta ihmekös tuo, kun koko elämän on tottunut sokeriseen makuun ja prosessoitujen herkkujen ylitarjontaan. Jos maailmasta ei löytyisi muuta makeaa herkkuja kuin raakasuklaata, ahmimishäiriöitä ja sokeririippuvuutta ei taatusti tunnettaisi.

Kuumentamattomia raaka-aineita, enemmän ravintoaineita: terveysherkku tumma suklaa. Pienessä paketissa oli neljä pientä palaa ja hinta hipoi pilviä, mutta eipä tätä suklaata levykaupalla pystyisi edes syödä!

Lisäksi mukaan tarttui tuorepuristettua omenamehua, joka on tehty vain ja ainoastaan tuoreista ahvenanmaalaisista omenista. Toiveissa on, että maku muistuttaisi edes vähän viime Italian-reissun paluumatkalla koettua omenamehuelämystä Rothenburgissa. Huomenna se selviää, kun avaamme kolmen litran mehupönikän.

Vanhenemisessä on toki hyviäkin puolia, kuten se että toivottavasti hiukan kypsyy ja viisastuu. Jos on oikein hyväonninen, saattaa myös saada omaa jälkikasvua, ja omien lasten kanssa voi sitten elää uudelleen lapsuuden ja nuoruuden parhaita hetkiä ja kipukohtia. Kalkkiutuneen aikuisen roolissa tietenkin, mutta kuitenkin.

Oman lapsen varjolla pääsee mukaan moneen hauskaan, kuten esimerkiksi Suurpellon Angry Birds-teemapuistoon. Siellä vierailimme eilen aamupäivällä, ja tyttärelläni oli superhauskaa yhdessä serkkujensa kanssa. Me vastuulliset vanhemmat eli minä ja veljeni pällistelimme ympärillemme melkein yhtä vaikuttuneina puiston jännittävyydestä kuin lapsetkin - mutta toki aikuismaisen viileästi. Ollapa lapsi, niin olisimme päässeet kurahousukansan mukana seikkailemaan riippusilloille, kiipeilyseinille, putkiliukumäkiin ja vihaisten lintujen koristamiin kiipeilytorneihin:
 

Vihainen liukumäki.

Kiipeiltävää riittää.

Teeman mukaan roskiksia myöten.