Epäitalialaista kaupankäyntiä ja supisuomalaista perinneruokaa markkinoilla

Marjaa markkinoilla.

Jos Roomasta jotain kaipaan, niin paitsi aurinkoa, myös ja ennen kaikkea paikallisia iki-ihastuttavia markkinoita. Joka kaupunginosalla ja alueella on oma markkinapäivänsä, jolloin pari korttelia suljetaan autoliikenteeltä ja paikalle kohoaa äänekäs, tuoksuva ja kaikin puolin eläväinen markkina-alue. Sieltä löytää suurinpiirtein kaiken, mitä arkielämässä voi kuvitella tarvitsevansa ruuvimeisseleistä raastinrautoihin, pikkupöksyistä päiväpeittoihin ja kengistä kattiloihin.

Ja tietysti markkinoilta saa ruokatarvikkeita, ja millaisia ruokatarvikkeita saakaan! Tuoretta, lähialueen viljelijöiden ja tuottajien paikalle kuljettamia hedelmiä, vihanneksia, kalaa, juustoja, pähkinöitä, lihaa ja makkaroita... Kaikki suloisessa sekamelskassa, kun kukin kauppias huutelee omia tarjoushintojaan ja tuotteidensa tuoreuden ylistystä.

Siksi olenkin aina aivan innoissani, kun Suomessa joskus jossakin järjestetään markkinat. Se tarjoaa pientä korviketta italialaisen mercaton ikävään, vaikka tunnelma ja toteutus eroaa melkoisesti italialaisesta vastineestaan.

Paitsi kylmettyneistä sormista, paistetun muikun kärystä ja villasukkavalikoiman laajuudesta, mistä tietää olevansa suomalaisilla eikä italialaisilla markkinoilla?

Tietenkin siitä, että suomalaisilla markkinoilla vallitsee haudanhiljaisuus, ainakin italialaiseen mercatoon verrattuna. Ihmiset keskustelevat ja tekevät ostoksiaan sillä samalla hiljaisella äänellä, jolla muutenkin asioista keskustellaan, ja äärimmäisen harvinainen on se suomalainen kauppias, joka alkaa kovaan ääneen houkutella asiakkaita omenoita ostamaan.

Itse en aiemmin pitänyt suomalaisten puhetapaa erityisen hiljaisena, mutta italialaiseen kulttuuriin tutustumisen jälkeen asia on näyttäytynyt eri valossa. Kun anoppini on Suomessa vierailulla tai kuuntelee minun puhuvan skypellä koti-Suomeen, hän ei voi olla toistelematta ihmetystään: kun te suomalaiset puhutte aina niin hiljaisesti ja sievästi, melkein kuin kuiskutellen. Omasta mielestäni oma ja perheeni puhetapa ei edes ole mistään hiljaisimmasta päästä, mutta niin se vain on, että keskiverto italialaisperheen tai -seurueen rinnalla jäämme desibeleissä kakkoseksi. Pakkohan Italiassa on ollakin äänekäs, muuten jää kaikessa pelkäksi peukalonpyörittelijäksi ja sivuhenkilöksi. Kun kaikki muut huutavat, itsekin on huudettava, jos haluaa saada asiansa kuuluviin.

Ensimmäisiä kertoja mieheni kotona käydessäni ja vielä kieltä ymmärtämättömänä olin ihan varma, että tulevien appivanhempieni avioliitto vetelee viimeisiään ja perheenjäsenenet ovat muutenkin ilmiriidoissa keskenään, sen verran korkeita äänenpainoja keskustelu kuin keskustelu aina sai. Pikku hiljaa asia sitten valkeni, ja kielitaidon karttuminen auttoi myös asiaa: kyseessä ei ole riita, vaikka puhumisen sijasta huudetaan. Se vain kuuluu asiaan ja normaaliin puhetapaan.

Tämänpäiväisillä Leppävaaran markkinoilla eniten ääntä aiheuttivat ostarin nurkilla pyörivät Alkon vakioasiakkaat, joiden keskustelu paitsi häiritsi markkinatunnelmaa, myös muistutti surkealla tavalla siitä, että olemme tosiaan suomalaisilla markkinoilla. Edes intiaanikrääsää myyvästä kojusta kantautuva panhuilumusiikki ei peittänyt alleen perisuomalaista örinää ja sammallusta, jota ei valitettavasti voinut syyttää liian hiljaiseksi tai kuvailla kuiskuttelevaksi.

Onneksi humalaiset tyytyivät oleilemaan tiiviisti alkoholiliikkeen läheisyydessä, kun taas markkina-alue levittäytyi laajemmalle alueelle Leppävaaraa. Kuten aikaisempinakin vuosina, olin tullut paikalle aikomuksenani ostaa kaikkea hyvää ja terveellistä, mitä suomalaisella luonnolla on syksyllä tarjota, sekä tietysti tarkastaa villasukkakojujen valikoimat tulevaa talvea ajatellen. Mikä lie ostosmania iski päälle, mutta yhtäkkiä huomasin ostaneeni tyrnimehua ja karpaloita niin kuin olin suunnitellutkin, mutta sen lisäksi myös tölkkimuikkuja, appelsiinihunajaa, hansikkaat, hatun, villahaalarin ja kaiken kruunuksi leppäkerttuaiheisen ovikoristeen, jonka kanssa nyt haahuilen pitkin taloa yrittäen löytää sille sopivaa paikkaa. Kivan näköinen se on, mutta mihinkään ei mahdu tai sovi. Ajan kanssa sitten varmaan paikka löytyy. (Olisikohan ilmassa heräteostoksen makua?)

Tyrnimehua eli käytännössä puhdasta monivitamiinijuomaa, lapsen herkkuja muikkua tölkeissä sekä ongelmallinen ovikoriste.

Pirteä pipo on velouria ja haalari on ihanan lämmintä merinovillaa. Ostin 2 vuotta sitten tytölle saman haalarin punaisena ja 70-senttisenä, ja se on ollut kahden talven ajan käytetyin talvivaate. Ja venyy ihmeesti: vieläkin mahtuu juuri ja juuri 95-senttiselle 2,5-vuotiaalle. Tämä 110-senttinen menee varmaan vielä esikoulussakin!

3 litraa karpaloa, luonnon omaa ihmelääkettä pissatulehdukseen.

Ostomorkkista ei ole silti tullut edes leppäkerttuturhakkeesta, ehkäpä siksi että markkinoilta ostaminen tuntuu jotenkin hyväksyttävämmältä. Tavara on lähituotantoa ja niin ovikoristeiden, hattujen, tyrnimehun kuin muidenkin ostamieni tuotteiden tekijä tai tuottaja istui kojun takana ja sain tehdä kauppaa suoraan hänen kanssaan. Minulle onkin muodostunut jo parikin vakiokauppiasta, joiden kanssa joka syksy asioin, ja olen oppinut erinomaisesti ymmärtämään italialaisten tapaa hankkia markkinoilla niin vihannekset kuin vessapaperit aina samalta luotetulta kauppiaalta, venditore di fiducia.

Tämä tapa ulottuu markkinoiden ulkopuolellekin. Kaikilla on oma luotettunsa vähän siellä sun täällä, on macelleria di fiducia, frutteria di fiducia, meccanico di fiducia eli luotettu lihakauppias, hedelmäkauppias, automekaanikko ja niin edelleen. Oma tuttu lihakauppias laittaa pakettiin aina parhaat lihat ja valitsee paistista parhaat palat, mutta jos menee ties kenen lihakauppaan voi olla varma, että asiakkaalle päätyvät ne vihoviimeiset ja parhaat päivänsä nähneet lihat, jotka ovat jääneet yli lihakauppiaan omilta luottoasiakkailta. Vakioasiakkaana on monia etuja, kuten rajaton vaihto- ja palautusoikeus ja alaspäin pyöristetyt hinnat, mutta ventovieraassa kaupassa ostat kalliilla hinnalla sen minkä ostat ja sillä hyvä.

Hyvä oli minunkin tänään villahaalari lapselle ostaa, ilman että pääsin oikeaa kokoa sovittamaan, kun tuttu myyjä lupasi vaihdon käyvän käden käänteessä, kunhan vain seuraisin häntä seuraavaan myyntipaikkaan eli Hakaniemen torille. Luotetulta tyrnimehukauppiaaltani taas sain paitsi hyväksi maistettua ja todettua tyrnimehua, myös rutkasti vinkkejä sen käyttöön ja säilyttämiseen.

Huippuhetki ja myyjä-asiakas -luottamussuhteen kulminoituma koettiin kuitenkin hansikasostoksilla, kun löysin lapselleni superlämpimät, kivannäköiset ja muutenkin kaikin puolin täydelliset lampaankarvahanskat. Käteisvarat olivat kuitenkin jo aikaa sitten huvenneet muikkuihin ynnä muihin, eikä myyjältä löytynyt korttipäätettä. Hetkeäkään epäröimättä hän kaivoi tiskin alta paperilaskun ja kirjoitti tilitietonsa siihen. Jatkoimme matkaa hanskat ja lasku mukanamme, ja minä suomalaisenakin olin aika yllättynyt myyjän luottavaisuudesta. Puhumattakaan miehestäni, jonka mukaan Italiassa moinen ei missään olosuhteissa olisi mahdollista, varsinkaan tuikituntemattomille asiakkaille, joita myyjä ei koskaan ennen ole nähnyt. Mehän voisimme olla vaikka ketä, keksiä nimen ja puhelinnumeron omasta päästämme ja häipyä hanskoinemme. Italiassa moista luottamusta osoittava myyjä olisi pian entinen (ja rahaton) myyjä.

Yritin selittää, että näin sitä Suomessa on totuttu toimimaan, ja ilmeisesti ja onneksi vanhaa luottamuksen ja rehellisyyden ilmapiiriä on yhä mahdollista jostakin löytää. Siitä tuli merkillisen hyvä mieli. Meidän kohdallamme luottamus piti: maksoin hansikkaat heti kotiin päästyäni, mutta tottahan se on, että riskin myyjä otti, kun meihin luotti. Olihan toinen meistä vielä italialainen, hih!

Tässä epäitalialaiseen tapaan sujuneen kaupankäynnin kohde, lapsen lampaannahkahansikkaat:

Kierreltyämme kojulta toiselle ja rupateltuani tovin jos toisenkin myyjien kanssa oli poislähdön aika, ja melkein tuli samoin tein ikävä seuraavia markkinoita ensi syksynä ja taasen suru siitä, että Roomassa markkinoita riittää vaikka joka päivälle, mutta minä asun 3000 kilometriä liian kaukana. Osaan niin kuvitella, kuinka loisin Ciampinon tai Santa Maria delle Molen markkinoilla oman luotettujen kauppiaiden rinkini ja hankkisin latva-artisokkani ja persikkani aina samoista kojuista tietäen, että edellisten sisällä ei ole syömistä haittaavia piikkejä ja jälkimmäisissä kypsyys on juuri kohdallaan.

Tietenkin myös lounastimme markkinoilla. Vaikka maha olisi melkein täyttynyt jo syömällä erinäisiä maistiaisia ja maistajaisia, joita ympäriinsä oli tarjolla, suuntasimme silti muikkukojuille. Harmikseni aiempina vuosina paikalla ollutta muikunmyyjää - toisin sanoen luottomuikkumyyjääni - ei näkynyt, ja jouduimme valitsemaan umpimähkään. Ihan hyvin valinta osui, voissa paistetut Puruveden muikut sipulihöystöllä olivat oikein hyviä ja minullekin niitä riitti jokunen. (Jaoin oman annokseni lapseni kanssa ajatellen, ettei hieman vilustuneelle erikoisempi kalaruoka tänään maistuisi, mutta väärässä olin!) Mieheni jatkoi vielä lihalörtsyllä ja grillimakkaralla eli kokoon tuli kunnon suomalainen perinneruokakavalkaadi. Paremmuusjärjestys kuulemma on seuraava: lörtsy, muikut, makkara. Makkaran paikan hännänhuippuna ymmärrän, mutta paistettujen muikkujen voittanutta ei mielestäni kyllä ole, lörtsyn sinänsä ihan mukiinmenevää makua yhtään väheksymättä.