Haalenevat rusketusraidat, melankoliaa parhaimmillaan?

On huvittavaa, että rusketusta tavoitellaan niin suurella innolla. Fysiologinen tosiasia kun on, että koko komeus katoaa iholta noin 28 päivässä eli ajassa, jolloin ihon uloin kerros uusiutuu. Siinä ei auta, että levittelee iholle after suneja, kuorintavoiteita tai kookosöljyjä, lopputulos on vääjäämättömällä tahdilla haalenevat rusketusraidat.

Valoa pimeyteen.

Omatkin raitani näyttävät aina vain vaaleammilta, eikä mene kauaa, kun viimeinekin muisto kesästä on iholta hävinnyt. Olipa iso ilo monen tunnin määrätietoisesta grillaamisesta, aurinkovoiteilla kikkailusta ja parista kirvelevästä palamisestakin. Tänä vuonna rusketukseni oli vielä tavanomaistakin turhempi, sillä en kolmen viikon sairastamisputken vuoksi (ensin lapsi, sitten minä) päässyt kotiovea kauemmas rusketustani "esittelemään". Matka Roomasta Helsinkiin meni oman sairauden alkaessa tiukasti vaatteiden ja lopuksi vällyjen alla, ja kotona sama tahti jatkui. Säähän on Suomessa heti paluustamme lähtien ollut sitä tasoa, että ihoa paljastavissa vaatteissa ei terveenäkään olisi voinut kuvitella lähtevänsä ulos.

Onneksi minulle on yhdentekevää, huomaavatko naapurit, tuttavat tai kanssamatkustajat julkisessa liikenteessä minun olleen rantalomalla vai ei. Minua ei ole haitannut, vaikka olen joutunut ihailemaan rusketuksen antamaa ihon tasaisuuden ja muhkurattomuuden illuusiota yksin neljän seinän sisällä. Aftersunia olen silti ahkerasti käytellyt, mutta enemmänkin ihoparkani terveyttä ja hyvinvointia ajatellen kuin rusketuksen pidentämistä.

Rusketusraitojen haalistumisessa on silti jotain selittämättömän surullista. Mistähän moinen johtuu?

Uskoisin, ettei surullisuus ole seurausta pelkästään siitä, että rusketus armeliaasti peittää ihon pikku virheitä, hoikentaa ja antaa iholle terveen hehkun. Talvikalpea iho voi olla ruma, mutta kaikki trenditietoiset tietävät, että jo jonkin aikaa vaaleus on ollut suurta muotia ja suklaasääret kaukaista 80-lukua. Ottamatta selkeästi kantaa ulkonäköseikkoihin ja omaan kokemukseeni nojaten voin vain todeta, että rusketus on muutakin kuin väriä poskilla ja rusketusraitoja. Se on elävä todiste ja muisto kesästä, aurinkon ja meren tuoksusta, lomasta ja vapaudesta, valoisuudesta kellon ympäri ja pitkien housujen tarpeettomuudesta. Mikään ei ole masentavampaa kuin havannoida haalenevia rusketusraitoja hetkenä, jolloin seuraavaan kesään ja lomaan on vuosi, mielessä itsestään muistuttaa sata stressinaihetta ja ainoa kosketus auringonpaisteeseen tapahtuu ikkunalasin läpi sinä ainoana päivän hetkenä, kun pilvipeite muutamiksi minuuteiksi aukeaa.

Olen aina ollut sitä mieltä, että vuodenajat ovat kaikki mukavia eikä pimeimmissäkään niistä ole varsinaisesti mitään vikaa; vikaa on vain tavassa, jollaisiksi me ihmiset olemme eri vuodenajat rakentaneet. Kaamosmasennukset ovat erikseen, mutta muuten mielestäni syksyistä melankoliaa aiheuttaa huomattavasti enemmän nyky-yhteiskunnan kiireisyys-, saavutus- ja tehokkuusvaatimukset kuin lehtien putoaminen puista, ilmojen kylmeneminen ja iltojen pimeneminen - tai rusketusraitojen häviäminen. Ainoa selkeä vuodenkiertoon liittyvä alakulon aihe on valon vähyys, sehän vaikuttaa ihmiseen ihan fysiologisestikin.

Tosin täytyy myöntää, että mieliala pysyy huomattavasti helpommin korkealla, kun on miellyttävän lämmin. Jos aurinko paistaa marraskuussa niin lämpimästi, että tuulettomilla paikoilla tarkenee t-paidalla, on niin lomien kaukaisuutta, uravaatimuksia, perhepaineita kuin kroonista stressiäkin paljon helpompi kestää. Tämän olen saanut omakohtaisesti huomata niinä kertoina, kun olen Roomassa syksyisin tai talvisin vieraillut.

Viime vuonna tähän aikaan teimme juuri lähtöä Italiaan lähes kahdeksi kuukaudeksi. Palasimme marras- joulukuun vaihteessa eli sopivasti jouluhässäkän alla ja hyppäsimme kokonaan yli suomalaisen ilmaston ikävimmät viikot: ne jolloin lehdet ovat tippuneet mutta lumesta on vielä turha haaveilla. Lumetonta pimeyttähän kesti viime talvena lähes tammikuun loppuun, mutta en kehdannut ääneen valittaa ainakaan jos lähellä oli muita ihmisiä, sillä hehän olivat kestäneet sadetta ja kuraa myös ne kaksi kuukautta, jolloin minä otin aurinkoa anoppilan parvekkeella ja käytin kesätakkia.

Nokilleni sain lopulta minäkin: juuri niinä päivinä kun  kauan odotettu lumi vihdoin viimein saapui Helsinkiin ja sain sukset kaivettua varastosta, tuli taas lähtö muutamiksi viikoiksi Roomaan. Matkalla se vielä harmitti, mutta heti kun pääsin istumaan aurinkoiselle anoppilan parvekkeelle, harmistus haihtui. Luntahan saimme helmikuussa Roomassa asti ja jopa lumiukkojen teko onnistui parina päivänä, mutta kun paluu normaalitilaan tapahtui eli harvinainen kylmä rintama väistyi ja aurinko sulatti lumiukot muutamassa tunnissa, muistin taas mitä tarkoittaa italialainen talvi: auringon lämpöä kasvoilla, paljaita käsiä ja vuorettomia kenkiä.

Näissä kuvissa kuitenkin sitä harvinaisempaa puolta:

Tältä näytti Rooman Santa Maria delle Molessa vuoden 2011 helmikuussa.

Nera ei ollut lumesta millänsäkään.

Lumipeitettä Colosseumilta. Kamera oli mukana kun suuri osa lumesta oli jo sulanut, sitä oli paljon enemmänkin!

Myös Forum Romanum ja Konstantinuksen riemukaari saivat lumipeitteen.

Syysmasennuksen sanotaan olevan erityisen suomalainen ilmiö, ja sitä se varmasti onkin. Ainakaan Italiassa en ole tuttavapiirini tai lehtien luvun kautta siihen törmännyt, mitä nyt ehkä jonkun lyhyen pintapuolisen artikkelin joskus aiheesta lukenut. En ihmettele. Liekö ainaisen auringonpaisteen ansiota, mutta italialaiset onnistuvat aina näyttämään iloisilta ja stressittömiltä, vaikka tosiasiassa heidän elämänsä vasta stressaavaa onkin liikenneruuhkien, siestan venyttämien työpäivien ja ajoittaisen kaikenlaisen toimimattomuuden (lakot, myöhästelevät junat, virastojonot jne.) takia. Näin siis ainakin Rooman seutuvilla - uneliaan toscanalaisen kylän tai idyllisen Napolinlahden pikkukaupungin arkielämänmenosta minulla ei ole kokemusta.

Kello on pian seitsemän, ja ulkona alkaa hämärtyä. On aika ottaa perinteiset pimeäntappoaseet eli kynttilät esiin ja alistua ilmastollisen tosiasian edessä: olemme kääntymässä kohti vuoden pimeintä aikaa. Tänä syksynä turvana ei ole edes Rooman-reissua, mutta eiköhän tästä selvitä. Mahdollinen melankoliakin haihtuu viimeistään siinä vaiheessa, kun ei ole enää rusketusraitoja, joiden katoamista vahdata. Silloin huomio on keskittynyt jo joulun odotukseen, ja ennen kuin huomaammekaan, se on jo mennyt, vuosi vaihtunut ja kelkka kääntynyt kiitämään kohti seuraavaa kesää.

Ja sitten ihmetellään, minne aika katoaa. Taidankin tehdä täyskäännöksen ja ottaa ilon irti jokaisesta sysipimeästä illasta, kynttilänvalosta ja höyryävästä teekupillisesta. Elämä on tehty elettäväksi, ei seuraavan kesän odotteluun tuhraamiseen.