Sadetta ja muita ääri-ilmiöitä sekä kauhukokemus Genovassa

Sateenvarjolle on ollut tänä syksynä käyttöä.

Uusi viikko, uudet vesisateet. Eiliset auringonpilkahdukset ovat menneisyyttä, ja jo yöllä vesisade rummutti taas kattoa. Suomalainen lounasaika on jo ohitettu ja italialainen on käsillä, mutta sade sen kun jatkuu. En yleensä ihan helpolla valita sateista, varsinkaan syksyisin, koska sadesäässä on monia hyviäkin puolia, mutta tänä syksynä on kieltämättä monesti tuntunut, että eikö riittäisi jo.

Edes kotoa juna-asemalle ei voi kuvitella selviävänsä ilman sateenvarjoa, sillä näennäisen kirkas taivaskaan ei ole tae sateettomuudesta. Tämän olen saanut omakohtaisesti huomata useita kertoja tänä syksynä, eikä se sateenvarjokaan valitettavasti aina ole ollut mukana.

Aamun lehdessä se sitten olikin, vahvistus kaikille aavistuksille:

syyskuun säätilastojen mukaan kuukaudessa oli 17 sadepäivää. Sehän tarkoittaa, että yli puolet syyskuusta on vierähtänyt sateisissa merkeissä. Sadepäivistä takuulla suuri osa kasautui loppukuuhun, sillä siitä lähtien kun palasimme Italiasta puolessavälissä kuuta, on ihan liioittelematta satanut lähes taukoamatta. Ja jos ei ole tullut sadetta, niin ainakin tihkua tai vähintäänkin taivas on ollut pilvessä. Aurinkoa on nähty hätäisten laskelmieni mukaan ehkä noin viitenä päivänä viimeisten neljän viikon aikana.

Säästähän nyt saisi tekstiä tulemaan loputtomasti, ja säästä aina puhutaan ja on aina puhuttu. Mutta näinä aikoina säästä puhuminen ei todellakaan ole pelkkää löpinää, small talkia tai paremman aiheen puutetta. Sää ei ole enää pelkkää säätä, siitä on tullut äärimmäisten ilmiöiden, pelottavien tulevaisuudenkuvien ja ihmisten piittaamattomuuden seurauksien ilmentymä.

Vai mitä sanotte siitä, että kuluva syksy on ollut Suomessa sateisin 150 vuoteen, tai että Pohjoisnavan jääkenttien pieneneminen tapahtuu moninkertaisesti ennustettua vauhdikkaammin? Muistan, kuinka pari vuotta sitten ilmastonmuutoksesta varoittelevat tutkijat sanoivat, että ilmastonmuutos tekee Suomen talvista leudompia ja sateisempia. Silloin puhuttiin kuitenkin vuosikymmenien ellei jopa vuosisatojen päästä tapahtuvista muutoksista, mutta näyttääkin siltä, että sateiset talvet ovat jo täällä. Muistelkaapa vaikka viime talvea, mutta myös kahta edellistä lumitalvea, joiden sateisuuden sai näyttämään kivalta vain se seikka, että lämpötila sattui painumaan keskimääräistä kylmemmäksi, ja kaikki se sademäärä tulikin alas lumena.

Hyvältä ei tunnu sekään ilmastollinen ihme, että Roomassa koettiin vielä viime viikolla yli 25 asteen lämpötiloja, ja yhtenä päivänä hikoiltiin jopa 29 asteessa. Paikalliset sanovat, että lokakuussa ei kukaan muista niin lämmintä koskaan ennen olleen.

Nyt lämpötilat ovat Roomassakin laskeneet alle kahdenkymmenen, ja sää muuttunut kertoheitolla. Roomaan varoitetaan saapuvan itsensä Kleopatran eli rankkojen sateiden, tuulien ja kylmän rintaman. Näemmä ovat roomalaiset innostuneet säärintamien nimeämisestä antiikin tai tarustojen hahmojen mukaan, kuten jo heinäkuussa kirjoitin tekstissä Melonein Luciferia päin.

Viime talvena Roomassa satoi lunta ensimmäistä kertaa 30 vuoteen. Kuva anoppilan parvekkeelta.

 Myös koko Italiaan on saapunut kylmä rintama rankkoine sateineen. Niin Toscanassa, Liguriassa kuin Laziossakin on luvassa niin rankkoja sateita, että viranomaiset ovat antaneet myrskyvaroituksen ja ihmisiä on jopa kehotettu välttämään ulkonaliikkumista jos vain suinkin mahdollista. Italialaista liioitteluako? Ehkä, mutta viime talven ääri-ilmiöissä menetti henkensä yli viisikymmentä, joten ihan pelkästä hätävarjelun liioittelusta ei ole kyse. Kun Italiassa sataa, silloin todella sataa.

Sen sain huomata konkreettisesti viime talvena, tarkalleen ottaen 4. marraskuuta 2011, jolloin Genovassa satoi ja tulvi ennätyksellisen paljon. Huono-onnisuuttammeko vai pelkästään huonoa sattumaa, olimme Genovassa juuri tuona päivänä mieheni työmatkan takia, ja pääsin seuraamaan koko valtavaa sadespektaakkelia lähietäisyydeltä.

Aamulenkki koiran kanssa meni vielä hyvin, tiet olivat kuivia ja vain mustat pilvet antoivat ymmärtää, että ehkä pian sataisi. Hotellimme sijaitsi Genovan pääkadulla Via XX Settembrellä aivan Piazza Ferrarin kupeessa, ja juuri ennen taivaan repeämistä sain päähäni lähteä tyttäreni kanssa shoppailemaan. Tarkoitus oli kävellä sataman pikkuputiikkeihin asti, mutta onneksi aikeeni keskeytyivät jo pian Piazza Ferrarin jälkeen, kun ensimmäiset sadepisarat alkoivat tippua päähän. Avasin sateenvarjon ja peitin rattaat pressulla, mutta melko pian huomasin, että sateenvarjosta ei ollut minkäänlaista hyötyä, ja päätin kääntyä takaisin hotellille.

Vettä tuli ja tuli, tuli ja tuli - ja tuli vielä vain, sellaisella voimalla ettei sitä osaa edes kuvitella ennen kuin näkee. Hetkessä kadut olivat muuttuneet virtaaviksi joiksi ja sateenvarjoa sade piti suorastaan pilkkanaan. Mieheni oli aiemmin varoittanut, että Liguriassa talvisateet voivat olla rankkoja, mutta mihinkään tällaiseen en ollut osannut varautua. Kylläpä Liguriassa todella sataakin, päivittelin mielessäni juostessani litimärkänä rattaiden kanssa Via XX Settembren katetun ostoskadun suojiin.

Siellä sitten ravintolan lämmössä lounaspestopastan ääressä katselin yhdessä huolestuneiden genovalaisten kanssa tv:stä, jossa näytettiin suoraa kuvaa eri puolilta kaupunkia. Kukkulalle rakennettu ja merenrantaan viettävä kaupunki oli ennennäkemättömän rankkasateen takia muuttunut hetkessä hengenvaaralliseksi vesivirtausten ja sateen mukana vuorilta laskeutuvien mutavirtausten asfalttiloukoksi. Tv:ssä haastateltiin itkeviä ja hysteerisiä kaupunkilaisia, ja pian tulivat uutiset ensimmäisistä kuolonuhreista: valtavalla nopeudella kapeilla ja mutkaisilla kaduilla edenneet mutavesivyöryt olivat tappaneet äidin lapsineen sekä autoilijan alikulkutunneliin.

Yhteensä tuona päivänä sai surmansa kuusi genovalaista, ja vettä muutaman tunnin aikana satoi yli 500 mm. Vertailun vuoksi sanottakoon, että Ilmatieteen laitoksen mukaan Helsingissä tämänvuotisen ennätyssateisen syyskuun aikana satoi yhteensä 149 mm.

Pasta ei meinannut sillä lounaalla minulle maistua, sillä ajattelin kauhulla alkuperäistä suunnitelmaani edetä alas satamaan shoppailemaan juuri niitä kapeita ja mutkaisia mutavyöryliukumäiksi muuttuneita kujia myöten, jollaisella äiti lapsineen oli menettänyt henkensä.

Vielä pelottavampia piirteitä tuo marraskuinen tulvapäivä Genovassa sai minun osaltani hetkeä myöhemmin, kun selvisin hotellihuoneeseen ja keskustelin Skypellä appivanhempieni kanssa. He kertoivat lisää tietoa Genovan ja koko Ligurian katastrofista ja kehottivat pikimmiten ottamaan yhteyttä töissä olevaan mieheeni - eli istuttivat samalla päähäni pelon hänen puolestaan. Puhelinyhteydet olivat tietenkin poikki, ja valitsemaasi numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä -viestiä tunti toisensa jälkeen kuunnellessani mieleeni ehti hiipiä alati kasvava paniikki ja tuhat ja yksi kauhukuvaa veden mukanaan viemistä autoista ja mutaan tukehtuneista lounasravintolaan matkalla olleista työtekijöistä.

Ehdin jo itkeä pirauttaakin ja viettää elämäni pelottavimpia hetkiä, (ja samalla vannoa olla enää koskaan mäkättämättä pikkuasioista, kunhan vain mieheni vastaisi puhelimeen), vaikka hotellin respassa rauhoiteltiin sanomalla, että puhelimet tosiaan reistailivat koko kaupungissa eikä ollut ihme, etten saanut mieheeni yhteyttä.

Oi sitä ilon hetkeä, kun hotellihuoneen ovi yhtäkkiä avautui ja mieheni tuli ehjänä ja vielä kuivanakin sisälle. Ymmärsin jälleen kerran, mikä elämässä on tärkeintä ja miten tärkeää on arvostaa rakkaita ihmisiä, ja mäkättämättömyyslupauskin piti varmaan ainakin kokonaisen kuukauden.

Tuona päivänä luonnonvoimat näyttivät minulle ensimmäistä kertaa elämässäni, mihin ne pystyvät ja miten pieni ihminen on niiden rinnalla. Samana iltana, kun lähdimme ajamaan pois kaupungista kohti Roomaa, saimme vielä laajempaa kuvaa luonnonvoimien mahdista aiheuttaa poikkeustiloja. Satoi yhä, vesi velloi pitkin autioita katuja ja ainoat ulkonaliikkujat olivat poliisiautoja, ambulansseja tai muita hälytysavoneuvoja. Kaupungin ulosmenoväylät oli suljettu yhtä lukuunottamatta, ja sinne mekin suuntasimme. Ainolla kaupungista poispäin johtavalla moottoritiellä oli sinä iltana väljää, onneksi, sillä näkyvyys oli sateen takia äärimmäisen huono.

Jouduimme koukkaamaan kaukaa pohjoisesta, ja Roomaan saavuimme vasta aamuyöllä. Kotona odottivat huolesta harmaat appivanhemmat, jotka olivat vannottaneet meitä pysymään Genovassa kunnes sateet olisivat lakanneet. Jälkikäteen ajatellen, eihän tuo yöllä pilkkopimeässä rankkasateessa ajaminen alueella, jossa 90 % teistä oli mutavyöryjen ja tulvien takia ajokelvottomia, ollut kovin järkevää, mutta minkäs teit, kun kotiin oli ikävä eikä pelottavaan tulvakaupunkiin jääminen houkutellut.

Äärimmäisten sääilmiöiden aika ei valitettavasti varmaankaan ole ohi, päinvastoin. Jostain muistan lukeneeni, että Italiassa ilmastonmuutoksen aiheuttamat ääri-ilmiöt tuntuvat kaikkein eniten, kiitos maantieteellisen sijainnin. Sitä on helppo uskoa etenkin Genova-kokemuksen jälkeen - tai ihan vain seuraamalla italialaisia sääuutisia.

Lopuksi mainostan edellisen kirjoitukseni innoittamaa perinneruokakyselyä, joka löytyy blogin oikeanpuolisesta palkista tunnisteiden alta. Kerro mielipiteesi, seuraavaksi on tietenkin vuorossa italiaisten ruokien vastine!