Hyvästi, sumea maailma

Näitä esineitä ei tule ikävä.

Monesti mietitään, miltä tuntuu kun jokin elämän suurimmista toiveista viimein toteutuu. Onko se ylitsepursuavaa iloa, ylimaallista tyytyväisyyttä ja onnentunnetta? Minulla on tänään mahdollisuus saada selville, onko näin.

Ei,  valitettavasti en ole voittanut lotossa, julkaissut esikoisromaania enkä laihtunut viimeistä kriittistä viittä kiloa. Minä pääsen tänään eroon likinäöstäni.

Mikä siinä muka on niin ihmeellistä? Nykyäänhän laserleikkauksen avulla likinäkö on nopeasti hoidettavissa, eivätkä silmäläsit enää edes ole takavuosien pullonpohjapöllöhirvityksiä, vaan tyylikkäitä asusteita.Tämä pätee kuitenkin vain silmälaseihin normaalilla tavalla suhtautuviin ihmisiin. Minä en heihin lukeudu. Oma suhteeni silmälaseihin on aina ollut vähintäänkin sairaalloinen, ja siksipä maailmani sumeni entisestään muutama vuosi sitten, kun kävi ilmi että miinuksia oli liikaa laserleikkaukseen. Joutuisinko siis loppuelämäni liikakäyttämään piilolinssejä, tai ainakin siihen asti kunnes silmäni lopullisesti menisivät niiden takia pilalle?

Nyt toiveeni silmälasittomuudesta kuitenkin yllättäen toteutuu, sillä sain selville, että heillä, joilla on isot vahvuudet, on toinenkin tapa päästä likinäöstä eroon:

Silmänsisäinen piilolinssi. Pienenpieni linssi, joka laitetaan silmän sisään toisin kuin perinteinen piilolinssi, joka asettuu silmän pinnalle - ja haittaa vakavasti silmän normaalia hapen- ja hiilidioksidinkulkua sekä varmaan sen muutakin aineenvaihduntaa, ainakin kaikesta siitä roskantunteesta ja epämukavuudesta päätellen, joita tavallinen piilolinssi aiheuttaa. Etenkin jos niitä käyttää kuukauden putkeen yötä päivää, kuten minä silmälasikammoinen usein tein.

Silmän sisässä linssi ei aiheuta häiriötä, ainakin niin minulle on luvattu ja niin uskonkin. Sitä sen sijaan en vieläkään meinaa uskoa, että tämän on todella tapahtumassa minulle, ja että nenälläni keikkuvat silmälasit joutavat ihan kohta vaikka roskakoriin. Silmänsisäinen linssi pysyy silmässä koko loppuiän, sitä ei tarvitse pestä ja putsata eikä ole vaaraa, että se putoaa lattialle juuri kun tarvitsisit näkökykyä kaikkein eniten - kuten piilareiden kanssa aina käy.

Kompleksinen suhteeni silmälaseihin on pitkä. Näkö alkoi huonontua ja maailma sumentua jo viisivuotiaana, ja koulussa oli jo pakko pitää laseja. Ekat lasit olivat kivat vaaleanpunaiset, ja kaikki niitä kilvan kehuivat. Silti jo ensi hetkistä lähtien en uskonut kehuista sanaakaan vaan olin päättäväisen vakuuttunut, että lasit olivat paitsi jotain kauheaa, myös pilasivat ulkönäköni. Tiedä sitten mistä tämä mielikuva sai alkunsa, mutta sitä ei ainakaan helpottanut se, että kolmannella luokalla lasini joutuivat parin yläluokkalaisen silmätikuksi. Kiusaamisen alkamisen aiheena eivät olleet itse lasit vaan "väärän" koiran ulkoiluttaminen, mutta eipä mennyt aikaakaan, kun kiusaajat keksivät ottaa lasit sanailunsa kohteeksi.

Teini-iässä oli epävarma ja kompleksinen vahvasti likinäköinen tyttö, jolle taivas tuntui aukeavan sinä päivänä, kun vanhemmat antoivat viisitoistavuotiaana luvan piilolinsseihin. Muistan vieläkin sen päivän, kun isosiskojen kanssa kävin optikolla laittamassa ekat piilarit päähän. Kotimatkalla poikkesimme Hesburgerissa hampurilaisella, ja siinä ranskalaisia syödessäni viereeni änkesi äkisti ihan normaalin näköinen mies, joka alkoi kehua kuinka kaunis olin ja kuinka kauniit silmät minulla olikaan. Olin ihan äimänä ja jopa peloissani, sillä vaikka olinkin aina ollut vakuuttunut näyttäväni paremmalta ilman laseja, en arvannut eron olevan sitä luokkaa, että heti lähes hyökätään päälle! Eikä se oikeasti sitä tietenkään ollutkaan, enkä ole joutunut kärsimään kadulla tuikituntemattomien tungettelevista kehuista. Hassu ja silmälasikompleksiani entisestään vahvistanut sattuma oli, että kehuminen tapahtui juuri sinä nimenomaisena hetkenä, kun olin ensi kertaa ihmisten ilmoilla ilman laseja.

Joka tapauksessa viimeiset viisitoista vuotta ovat kuluneet mukavasti vain siksi, että olen voinut käyttää piilolinssejä. Ilman niitä minusta olisi varmasti tullut eristäytynyt ja kotona kaiket mahdolliset hetket piilotteleva erakkoihminen, jolle sana itsetunto on täysin tuntematon käsite. Siinäkin on ollut kestämistä, että lähikauppareissut on joskus väkisinkin joutunut tehdä silmälaseissa ja kotona pitää laseja monta päivää peräkkäin sairauden tai silmien aristamisen takia. Yhä useammin niitä aristaakin, sillä vuodesta toiseen jatkuvat runsas piilareiden käyttö ei tee tunnetusti silmille hyvää.

Tiedostan täysin asian pinnallisuuden ja en ole kompleksistani ylpeä. Olen yrittänyt olla järkevä, psyykata itseäni ja verrata likinäköäni muihin mahdollisiin (oikeisiin) ongelmiin, vikoihin ja vajavaisuuksiin, joilta olen säästynyt mutta joita minulla voisi yhtä hyvin olla. Mutta häpeä laseista ja tunne olevani ne päässä kuin haalea haamu tai vastenmielinen noita-akka, on liian vahva, se kumpuaa suoraan alitajunnasta eikä siihen järkipuhe auta. Silmälasiton elämä on aina ollut suuri haaveeni, ja kateudella olen seurannut heitä, jotka ovat käyneet laserleikkauksessa näkönsä korjaamassa.

Parin tunnin kuluttua kompeksini on mennyttä aikaa. Odotan suurella mielenkiinnolla, mikä on olotilani sen jälkeen, kun silmälasit on heitetty roskiin ja piilarikotelot niiden mukana. Silmiä todennäköisesti kivistää enemmän kuin koskaan, sillä edessä on kuitenkin pienimuotoinen leikkaus: silmiin tehdään 3,5 millimetrin aukot, joista linssi asetetaan värikalvon ja mykiön väliin. Kuulostaa hurjalta, mutta en osaa edes pelätä, niin epätoivoisen innoissani olen.

Hyvästi siis sumea maailma ja tervetuloa silmälasiton, terävä todellisuus!