Iloisen kiireinen jouluaatto Italiassa

Joulun tunnelmaa Roomassa.

Vuoden kiireisimmät hetket ovat käsillä: kinkku hankittava, koti siivottava, kauppalista juhlasyöminkejä varten kirjoitettava, kierrettävä kaiken sorttiset ihanat joulumarkkinat ja synnytettävä ne viimeiset ja vaikeimmat lahjaideat. Siinä sivussa on saatava loppuun kaikki joulunalusviikolle kasaantuneet deadlinet, sillä onhan tämä jouluinen kulutusjuhla jollakin myös kustannettava.

Luin jokin aika sitten lehdestä jutun naisesta, joka vetäytyy joulunalusaikaan kirjaston rauhaan ja naureskelee kirjojensa takaa perheenäideille, jotka paniikin vallassa ja paita märkänä ryntäilevät kaupasta kauppaan joulua valmistellessaan.  Sen sijaan, että olisin yhtynyt hänen säälinsekaiseen halveksuntamyötätuntoonsa, minun  myötätuntoni kohdistui kirjastossa istuvaan yksinäiseen naiseen. Mitä hän menettääkään siellä tyhjänpäiväisiä lehtiä lukiessaan!

Minä en tietäisi, kuinka saisin elämäni sujumaan, jos minulta otettaisiin pois kaikki jouluun ja sen valmisteluun liittyvä hässäkkä. Olkoonkin, että aina tulee kiire ja paitakin voi olla märkänä, mutta aina nämä kiireiset viikot ovat myös vuoden parasta aikaa.

Yhdestä asiasta kuitenkin pidän kiinni:

kiireen on loputtava aattoaamuun mennessä. En ole koskaan ymmärtänyt heitä, jotka vielä hetki ennen joulurauhan julistusta säntäilevät kaupoissa tai tekevät ylipäätään mitään puuronkeittoa hektisempää. Joulukuusikin pitää mielestäni tuoda sisään ja koristella ihan viimeistään aatonaattona, sillä aattona kaiken pitää olla valmista. Tosin mieheni myötä meillä kuusi tuodaan sisään jo viikko tai pari ennen joulua, kuten Italiassa on tapana. Facebook on viime viikkoina ollutkin täynnä kuvia italialaisten kavereiden joulukuusista, ensimmäiset taisivat ilmestyä sinne jo heti marraskuun vaihduttua joulukuuksi.

Italiassa kuuset ovat tietenkin melkein aina tekokuusia, joten niitä voikin pitää olohuoneen nurkassa vaikka puolet vuodesta. Suomalaisen kuusityyppiperinteen kanssa on vähän hankalampaa, sen olen saanut edellisjouluina huomata. On toki mukavaa, että kuusi on koristeltu jo Lucianpäivänä, mutta vähemmän kivaa on uudenvuoden tienoilla, kun lattia on täynnä neulasia ja vielä pitäisi viikko sinnitellä loppiaiseen.

Tuskin missään muussa asiassa olen saanut sellaisia kulttuurishokkeja kuin jouluperinteissä. Suomalainen ja italialainen joulu eivät voisi enempää poiketa toisistaan. Otetaan esimerkiksi jo mainitut joulukiireet. Ne toki liittyvät molempiin kulttuureihin, mutta siinä missä jouluvalmistelujen kanssa mattimyöhäisimmätkin suomalaiset hiljentyvät joulunviettoon viimeistään aattona joulunrauhan julistuksen tienoilla, Italiassa massiivinen jouluhässäkkä jatkuu täysillä kierroksillaan koko aaton. Kaupatkin ovat auki iltakuuteen elleivät kahdeksaankin, ja niissä asiakasvirtaa riittää.

Olin ihan tosissani sydänjuuriani myöten järkyttynyt, kun ensimmäistä joulua Roomassa viettäessäni anoppi pyysi minut mukaansa aattoaamun ostosreissulle "pari vihoviimeistä hankintaa" tekemään. Suostuin mukaan, koska ajattelin kyseessä olevan lyhyt pyrähdys lähikaupoissa. Siispä kun Suomen Turussa toivoteltiin joulurauhaa, minä sahasin anopin kanssa kauppakeskuksen rullaportaita ylös alas ja tunsin syvää ahdistusta. Ahdistus syveni, kun ostosreissu venyi venymistään. Vihoviimeisiä hankintoja olikin enemmän kuin pari, ja kauppakeskustakin piti kahteen kertaan vaihtaa. Kello kävi yli neljää, ja vielä vain askel kävi reippahasti kaupasta kauppaan yhä kasvavan kassivuoren kanssa.

Vihjailin moneen kertaan, eikö olisi jo aika lähteä kotiin joulun viettoon, mutta minkäs teit, kun joulutähdet puuttuivat, lahja naapurin lapsenlapsille ja pari Pandoro-kakkua sukulaisille. Siinä vaiheessa oli enää turha katua, että oli tullut lähdettyä mukaan, ja saatoin vain sulkea silmäni ja haikeana ajatella, mitä koti-Suomessa olisi milläkin hetkellä aattorutiineissa vuorossa.

Iltaseitsemän pintaan ehdimme viimein kotiin, juuri ja juuri ajoissa aattoillallisen valmisteluun. Mutta totta kai siinäkin tuli kiire, ruokalajeja kun oli valmistettavana yksi jos toinenkin. Rauhoittuminen pääsi alkamaan vasta paljon myöhemmin eli kun pöytä oli viimein tyhjennetty ruuista  - ja vaikeaa se oli sittenkin. Oli nimittäin aika ryhtyä katselemaan jouluista tv-showta Canale 5 -kanavalta (Berlusconin omistama, mihin tahansa asiaohjelmiinkin tungetuista vähäpukeisista naisista tunnettu kanava). Ne jotka ovat italialaisten tv-kanavien (joulu)spektaakkeleja nähneet tietävät, että niiden ääreltä on rauhallinen tunnelma hyvin kaukana.

Kiire tuntui jääneen päälle senkin takia, että sekä joulukuusen että parvekkeen värikkäät jouluvalot välkehtivät näkökentässä kaiken aikaa, puhumattakaan kaikesta naapuruston värivaloiloittelusta. Mutta niinhän se on, että Italiassa joulu on iloinen juhla, ja me synkistelevät melankoliset suomalaiset olemme asia erikseen kynttilöinemme ja hautajaismusiikkijoululauluinemme. Kuten anoppini osuvasti totesi, Jeesuksen syntymä on iloisin tapahtuma mikä maailmaa on kohdannut, joten kaikella ilolla ja riemulla on sitä luonnollisesti juhlittava.

Italiassa joulu on eräässä mielessä helppo. Kenenkään mielenrauha ei järky,  vaikkei pöydästä löytyisi sen seitsemän sortin laatikkoa, rosollia, sinappisilliä ja lipeäkalaa. Italialaiset eivät ole juuttuneet jouluruokaperinteisiin niin perinpohjin kuin me suomalaiset, ja siinä on totta puhuen jotain hyvin vapauttavaa. Ainut isoja massoja koskeva perinne on, että aattona syödään pelkkää kalaa, mutta mitä kalaa, sen voikin jokainen sitten itse päättää. Pastaa frutti di mare, friteerattuja mustekalarenkaita tai marinoituja mereneläviä, tonnikalapihvejä, seitä tomaattipedillä, mitä vain. Pelkän kalan syöminen ei silti tarkoita, että aattonakaan syötäisiin kevyesti, päinvastoin.

Varsinainen joulun juhla-ateria syödään kuitenkin vasta joulupäivänä, joka muutenkin on italialaisille se oikea joulu, ja aatto vain vähän erikoisempi arki - siitä erot aaton ostoskäyttäytymisessäkin tietenkin johtuvat. Ja kuten niin usein italialaisten juhlien ollessa kyseessä, tärkeintä ei ole mitä juhla-aterialla syödään vaan että se, mitä syödään on hyvää ja että sitä on paljon. Italialainen jouluruoka voi olla mitä vain, mutta vähän paremmin valmistettua. Antipastoja on iso valikoima, pastalajeja pari kolme yhden sijasta ja pääruoka on vähän parempaa lihaa, secondo piattojakin voi olla useampi. Sekä tietysti jälkiruokaa, sen päälle kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä.

Suomalaisen jouluaterian jälkeinen ähky ei ole mitään siihen verrattuna, mitä italialaisesta joulupöydästä noustessa voi joutua kokemaan. Italialaisten kiire loppuukin sitten siihen eli joulupäivän juhla-ateriaan. Ei sellaisten syöminkien jälkeen mitään pysty tekemäänkään eikä kiirehtiä minnekään, vaikka haluaisi.

Siinä suomalainen ja italialainen joulunviettotapa siis yhtenevät, että vatsat ovat molemmissa maissa jouluna täynnä. Suomalainen vetäytyy aattona kinkkumahansa kanssa sohvalle joulupukkia odottamaan ja tunnelmoimaan kynttilänvalon ja glögilasin ääressä, italialainen siirtyy olohuoneeseen korttia pelaamaan ja odottamaan keskiyön hetkeä, jolloin kuohuviinipullo poksautetaan auki Jeesuksen synnyttyä maailmaan. Herkuttelu jatkuu joulupäivänä, suomalaisilla niin kauan kuin kinkkua riittää.

Sen jälkeen onkin taas aika kiirehtiä kuka minnekin ja ryhtyä odottamaan seuraavaa suurta syömisen juhlaa eli uutta vuotta, mutta se onkin jo toisen blogikirjoituksen paikka.