Kattilahuumaa

Saksalaista laatua: AMC:n jaloteräksinen paistinpannukattila.

Maksaisitko paistinpannusta 300 euroa? En varmasti maksaisi, ajattelin itsekin vielä viikko sitten. Vaan nytpä olen kyseisen hintaisen keittiövälineen onnellinen omistaja.

Miten näin pääsi käymään?

Ensimmäiset merkit alkavasta kattilahuumasta olivat ilmassa jo syksyllä, kun aloin kuulla lähipiiristäni merkillisiä uutisia huippukalliista kattilakaupoista. Tavallisesti tuhlailuun taipumaton perhe oli uusinut koko kattilaosastonsa ja maksanut lystistä 1000 euroa. Olin lähes häkeltyä summan kuullessani. Seuraavaksi kattilahuuma tuntui vallanneen toisen niinikään tarkan rahan pariskunnan, joka esitteli tyytyväisenä 300 euron kattila-paistinpannuaan. Ihmetellen katselin ja kuuntelin heidän näyttäessään uutta hankintaansa, enkä tosiaan saattanut ymmärtää, mitä kummaa kattilahuumaa oikein oli liikkeellä.

Kyse oli ei sen epäilyttävämmästä kuin kotiin tulevasta kattilanmyyjästä, jolle lähipiirini pian oli suositellut myös meitä eli antanut puhelinnumeroni mahdollista myyntiesittelyä varten. Niinpä niin, kaikkihan tietävät ovelta ovelle kiertävät pölynimurimyyjät, jotka kauppaavat superkalliita laitteitaan. Niihin tavallisella kuluttajalla harvoin on varaa, mutta kauppa käy silti: kyseessä ovat siis huippuluokan ammattimyyjät, joita sietää varoa ainakin jos ei satu omistamaan ylimääräistä rahaa tuhlattavaksi.

Varauduin siis vuosisadan vakuuttavimpaan myyntipuheeseen, kun suostuin AMC-kattiloiden myyntiedustajan kotikäyntiin. Etukäteen toki päätin, että meille ei kyllä tuhannen euron painekattilasarjaa ostettaisi eikä mitään muutakaan, mutta esittely toki kiinnosti, kuten kaikki ruokaan liittyvä. Mieheni oli vielä skeptisempi. Jos häneltä olisi kysytty, mitään myyntiesittelijää ei olisi kotiin edes päästettykään.

Tätä taustaa vasten esittelyn lopputulos on vieläkin hauskempi:

Se en ollut suinkaan minä, joka ostopäätöksen elämämme kalleimmasta kattilasta teki, vaan mieheni. Kun olimme ensin kuunnelleet pari tuntia myyjän myyntipuhetta, nauttineet hänen mukanaan tuomista raaka-ainesta valmistetun kolmen ruokalajin aterian ja kuunnelleet tarjouksen erilaisista kattilapaketeista, sain kovalla vaivalla ja ilmaisen aterian jälkeen hieman nolona sanotuksi, että tällä kertaa kauppoja ei valitettavasti synny.
Tässä vaiheessa mieheni avasi ensimmäistä kertaa suunsa ja ilmoitti, että hän oli kyllä varsin vakuuttunut paistinpannukattilan ominaisuuksista.

Siitä ei ollut pitkä matka kauppojen syntymiseen. Seurasin lähes sivustakatsojana, kun kotiimme hommattiin uusi tuliterä kattila, enkä voinut olla miettimättä, olinko sittenkin jollain tavoin syyllinen tähän kaikkeen. Olisihan minun pitänyt tuntea mieheni. Hän oli ollut mitä vastahankaisin esittelyn suhteen, mutta oliko syynä sittenkin ollut pelko ympäripuhumisesta ja ajattelemattomasta heräteostoksesta, ja minä olin toimillani aiheuttanut nyt kolmensadan loven talouteemme?

Kuuluuhan kirjakokoelmaamme muutama yhä muovipakkauksissaan oleva kirjakerhon kirja, jotka mieheni on nuoruusvuosinaan tilannut kirjakerhosta - ja vain siksi, ettei kehdannut kieltäyty kerhojäsenyydestä, kun kotiin asti tultiin esittelemään.  Pölynimurikauppiaita taas ei mamma päästänyt koskaan kotiin asti,  koska ne kuulemma ovat huijareita kaikki.

Moiset huonot lapsuuden- ja nuoruudenkokemukset kaikenlaisista kotiin saapuvista kiertelevistä kauppiaista tekivät ymmärrettäväksi hänen nuivan asenteensa kattilakauppiaaseen. Enhän minäkään siitä aluksi järin innostunut ollut, sillä kieltämättä ajatus monen sadan, jopa useamman tuhannen euron kattiloista toi ensimmäisenä mieleen taitavan myyntistrategian ellei suoranaisen huijaamisen. Mitä erikoista voi olla kattilassa, jonka hinnoista puhuttaessa summassa on jopa kolme nollaa?

Myyntipuhe oli vakuuttava, mutta ei niin loistelias ja päätäpyörryttävä kuin olin ajatellut. Myyjä lateli faktoja sen suuremmin tuputtamatta, mutta eipä tarvinnutkaan: faktat  puhuivat tarpeeksi hyvin puolestaan. Jaloterästä, 30 vuoden takuu eli käytännössä loppuelämän kattilahankinta, lihan paistamisen onnistuminen ilman kuumetessaan haitalliseksi muuttuvaa rasvaa, älykäs kansi joka ilmoittaa oikean paistoajan lihalle ja kasviksille. Rapeiden kasviksien kypsentäminen vain kahdella ruokalusikalla vettä ja sitä kautta vitamiinien parempi säilyminen, energiansäästö kun ruoka kypsyy jälkilämmöllä tiiviin kannen säilyttäessä lämpötilan korkeana. Ei pinnotteita, varsinkaan maineeltaan epämääräistä teflonia, jonka naarmuuntuessa vapautuvia aineita ja niiden vaikutusta terveyteen voi vai arvailla.

Kattilan kiva yksityiskohta on kannen lämpömittarinäyttö. Tämä taatusti vetoaa ainakin miehiin, varsinkin kun mittariin saa lisävarusteena bluetooth-ajastimen. Kannen erikoisuus on myös sen tiiviys: ruoka säilyy tuntikaupalla lämpöisenä sen alla. Muita hienouksia on se, että vesi ei kannen reunoilta pääse valumaan, ja kannen saa kätevästi aseteltua kattilan kahvalle tarjoilun ajaksi.

Mikä parasta, kaiken tämän saattoi esittelyssä todeta ja maistaa itse, kun esittelijä kokkasi aterian silmiemme edessä. Siihen kai hyvä myynti perustuukin; ei miehenikään olisi kattilapaistinpannusta innostunut, ellei olisi saanut maistaa siinä meheväksi kypsynyttä, lihanesteensä lempeän paistotavan vuoksi säilyttänyttä kananfilettä, joka ruskistui täydellisesti aivan ilman rasvaa, eikä edes palanut pohjaan. Jopa minua rasvamyönteistä vakuutti alun epäluulon jälkeen ajatus rasvattomasta paistamisesta. Pitäähän paikkaansa, että olipa paistorasva kuinka terveellistä neitsytoliiviöljyä, kylmäpuristettua kookosrasvaa tai luomuvoita hyvänsä, pitkä paistoaika ja korkea lämpötila tekee siitä terveydelle haitallista muuttamalla rasvan molekyylirakennetta. Ideaali tapa on lisätä rasva heti paistamisen jälkeen, kuten jo anoppini on minulle ensimmäisistä yhteisistä kokkaushetkistämme lähtien opettanut: ei paistinrasvaa, nopea lihan ruskistus ettei pinta ehdi palaa ja sitten tarvittaessa haudutus alhaisella lämmöllä, lopuksi loraus oliiviöljyä ja muutama puristus sitruunasta.

Vasta nyt tajusin tämän italialaisen ruuanlaittoneuvon oivallisuuden. Sitä paitsi aiemmin ongelmana oli aina se, että ilman rasvaa liha paloi auttamatta pohjaan ennemmin tai myöhemmin - niin käy anopillakin, joka uusii paistinpannujaan tämän tästä. Nyt näyttää siis siltä, että meidän ostaltamme tätä ongelmaa ei enää ole, ja säästymme jatkossa myrkyllisten palaneiden paistinrasvojen vaikutuksilta. Ehkä AMC:n kattiloita pitäisi käydä esittelemässä anopillekin, sillä edellytyksellä että hän toipuu kokemastaan järkytyksestä, jonka valtaan joutui kuullessaan kalliista kattilaostoksestamme. Jopa tuhlailevalle anopilleni moinen hinta kattilasta on valtava summa, etenkin italialaisella hintatasolla.

Ensimmäiset kanafileet olemme uudella paistinpannukattilallamme jo paistaneet, ja melkein yhtä hyvin se sujui kuin esittelijällä. Pohjaan tosin vähän otti kiinni, ja saimme jynssätä kananjämiä karkealla pesusienellä ihan tosissaan. Ajan myötä kuulemma pitäisi helpottua, kun terästä käytetään enemmän ja oman lieden säädöt ja kuumuus opitaan sovittamaan kattilalle. Lopputulos eli kana maistui oikein hyvälle oliiviöljyhunnulla ja sitruunamehupirstotuksella viimeisteltynä - paistettu liha sellaisenaan ilman paistinrasvaa olisi kyllä jotakin lähes syömäkelvotonta kaikessa kuivuudessaan, olipa paistotapa kuinka mehukkuuden säilyttävää tahansa.

Kyllä meidän nyt kelpaa. Kattila kiiltää vielä säihkyvänä uutuuttaan, ja levyllä levätessään se kieltämättä näyttää melko hulppealta - ja on syytäkin, hinta huomioon ottaen. Mielenkiinnolla odotan, milloin tulevat ensimmäiset katumuksen merkit ja tunteet heräteostokseen lankeamisesta, mutta ainakaan ensimmäisenä viitenä päivänä niitä ei ole ilmaantunut.

Näin siis meistäkin on tullut tyytyväisenä älykattilaansa vieraille esitteleviä kattilahuuman valtaan joutuneita henkilöitä, joihin vielä viikko sitten suhtauduimme ihmetyksen ja huvittuneisuuden sekaisesti. Joukkohuumaako vai taitavan myyntistrategian uhreja, vai sittenkin oikeisiin asioihin panostamisen tajuavia, omasta terveydestään välittäviä ja pitkäjänteistä taloussuunnittelua harrastavia kuluttajia?

Loppujen lopuksi kuluttamamme summa oli sieltä pienimmästä päästä. Jos olisi halunnut älykkään painekannen, blootooth-ajastimen, vakuumointilaitteiston ja useamman kattilan, hinta olisi kohonnut kolmeentuhanteen euroon. Siihen nähden saan olla vain tyytyväinen, että mieheni innostui pelkästä 3,5 litran paistinpannukattilasta. Nyt on enää toivottava, että kattila tosiaan kestää luvatun ajan eli loppuelämän. Melko monta tavallista paistinpannua kolmellasadalla toki saa, mutta ei kuitenkaan loputtomasti. Hyvät kattilat maksavat, ja etenkin parhaat.

Eikä aina voi ajatella pelkkää hintaa, ei ainakaan silloin kun terveys on kyseessä. Silloin voi 300 euroakin olla merkityksetön pikkuraha.