Orastavaa epätoivoa, hapankaalin hajua ja siunattu sitruuna

Valkosipulihapankaalia - vaikuttava makuelämys.

Raakaruokakokeiluni ei ole alkanut parhaissa mahdollisissa merkeissä. Valkosipulihapankaali haisee jääkaapissa, sillä en onnistu syömään pientä rasiaa tyhjäksi, vaikka kuinka haluaisin. Kerralla menee vain pari lusikallista, jos sitäkään. Illallissalaatti yrtteineen ja siemenineen jäi tekemättä ja syömättä, kun innostuin tekemään lapsen kanssa pipareita. Tuloksena oli, että raain asia, jonka tänään olen syönyt, taitaa olla piparitaikina.

Kaiken lisäksi tehosekoittimeni sanoi tänä aamuna yhteistyönsä irti ja leväytti täydellä teholla käydessään soseen pöydälle kulhon tiivisteiden välistä. Aamuvihersmoothiekin kutistui siis niihin muutamiin raapaisuihin, jotka sain pöydältä suuhun asti pelastettua.

Kaiken lisäksi opiskellessani lisää raakaruokailusta luin vehnänoraan käytöstä erään tärkeän yksityiskohdan, josta olin aiemmin ollut ääliömäisen tietämätön:

Ihmisen elimistö ei kykene kunnolla sulattamaan vehnänorasta sellaisenaan, vaan se kannattaa ehdottomasti mehustaa. Oikein suurien vehnänorasmäärien syöminen voi pahimmillaan aiheuttaa jopa suolitukoksen! Herraisä, miten paljon vehnänorasta aamuisiin smoothiehini olenkaan sekoittanut, mehustamatta. Ei ihme, että maistui heinältä, ja hartaasti toivon, että sentään olen säästynyt suolitukokselta. Ainakaan vielä moisia oireita ei tunnu olevan, ja taitaa olla ihan hyvä, että tehosekoitin tänä aamuna hajosi ja säästi suolistoparkani vielä yhdeltä heinäsatsilta.  Sille oli siis syynsä, että raakaruokareseptikirjassa kehotettiin nimenomaan mehustamaan vehnänorassmoothien raaka-aineet.

Niin, me ihmiset emme ole ruohonsyöjiä. Sen käsittämiseen pitäisi vähempikin järki riittää, mutta näin ei aina näköjään ole. Joululahjatoivelistalle on siis lisättävä vielä mehustin kuivurin lisäksi, sillä aikomukseni ei suinkaan ole luovuttaa seikkailua raakaruokailun ihmeellisessä maailmassa, vaikka tänään ilmassa tuntuukin orastavaa epätoivoa. Päinvastoin, haluan entistä enemmän saada kehoni käyttöön vehnänoraan ihmeelliset ominaisuudet eli vitamiinit, kivennäisaineet, antioksidantit ja lehtivihreän, joista jälkimmäisellä on antibakteerisia ja tulehdusta lievittäviä ominaisuuksia muun hyvän lisäksi.

Haluan myös oppia pitämään hapankaalista. Perinteisellä maitohappokäymisellä valmistettu hapankaali kun on yksi terveellisimmistä ruuista mitä voi kuvitella. Paitsi että siinä on runsaasti C-vitamiinia ja muitakin vitamiineja, se on turvottelevan vatsan paras ystävä. Hapankaalin kuidut, entsyymit ja maitohappobakteerit voitelevat suolistoa ja auttavat ruoka-aineita imeytymään, ja samalla koko suoliston bakteerikanta paranee. Monesti neuvotaankin turpoavasta vatsasta kärsiviä syömään joka aterialla pieni määrä hapankaalia, ja johan pitäisi pallon pienentyä.

Tähän voin uskoa, mutta toiseen törmäämääni hapankaaliväittämään suhtaudun epäuskoisemmin: kun hapankaalin makuun tottuu, siihen herää suoranainen himo. Ensimmäisten maistelujen jälkeen moinen tuntuu erittäin epätodennäköiseltä omalla kohdallani, mutta väittämä ei kerrokaan, kuinka kauan makuun tottumisessa kestää. Ehkä minäkin jonkun kuukauden päästä ravaan illat pitkät ruokakaapin suklaakätköjen sijasta jääkaapilla ja hapankaalirasialla.

 Miehelleni raakaruokainnostukseni on yksi ruokavaliokokeilu muiden joukossa, tosin nenälle tavallista rankempi ainakin siitä päätellen, miten hän valittaa jääkaapin valloittaneesta hapankaalin hajusta. Joululahjatoiveista keskusteltaessa ymmärsin, että ehkä minun sittenkin kannattaa hommata kuivurini ja mehustimeni ihan itse, enhän edes löytänyt vehkeille italiankielisiä sanoja sanavarastostani. Raukkaparka on muutenkin aina niin helisemässä lahjahankintojen kanssa, vaikka mitään aihetta siihen ei olekaan, sillä olen moneen kertaan painottanut, etten kuulu lahjakranttuihin naisiin vaan minulle kelpaa aivan mikä tahansa. Miehille vain tuo lahjojen ostaminen tuntuu olevan jotakin ylimaallisen vaikeaa toimintaa. Naiselle lahjan ostaminenhan on helppoa kuin heinänteko: jotain mukavaa ja pehmeää kotiasuksi, kunhan vaan ei ole liian mummomaista; joku kiva hajuvesi, kunhan ei ole liian tunkkainen tai pistävä; joku kaunis koru, kunhan muistaa, onko vaimo hopea- vai kultaihmisiä...

Iltapalan raakaruokaosuus koostui suomalaisista syysomenista, joita lapsen kanssa söimme monta kummatkin. Omenat oli otettava esiin sen jälkeen, kun alkuilta oli mennyt pipareita (ja sen taikinaa) syödessä sekä lähes häpeällisesti kalapuikkojen nauttimisessa päivälliseksi. Tämä on vaan ollut niitä päiviä, jolloin aika ei ole kerta kaikkiaan riittänyt terveellisen ja ravitsevan iltaruuan toteuttamiseen, mutta onneksi en ole niin tiukkapipoinen, etteikö kalapuikkoihin voisi joskus turvautua. Ennen lapsen syntymää tosin vannoin, ettei minun lapseni tule koskaan niitä syömään, mutta niin se moni muukin päähänpinttymä hälvenee, kun lapsiperheen todellisuus tulee tutuksi.

Sen verran sentään terveellisyysääni jaksaa aina pitää jöötä, että kalapuikkojakaan ei syödä ilman edes jotakin hyvää: kastelen puikot aina perusteellisesti sitruunamehulla ennen tarjoilua ja toivon, että sen C-vitamiini ja muu hyvä kompensoisi edes osaltaan kalapuikkoaterian ravintoköyhyyttä. Lapsi ainakin on oppinut hyvin tavoille, sillä jos sitruuna joskus meinaa unohtua, hän kyllä ilmoittaa siitä kovaäänisesti: dove è limone? Eli missä on sitruuna? Ja sitten puristellaan yhdessä, mitä enemmän sen parempi. Ja äidille tulee heti vähän parempi olo, vaikkei olekaan jaksanut kokata lapselleen tasapainoista ateriaa. Siunattu sitruuna!

Lopuksi kuva pipareistamme. Parhaimmat piparit ikinä, vaikka toinen pellillinen paloi ja toinen jäi raa`aksi, koska pelkäsin senkin palavan. Mutta ensimmäistä kertaa minulla oli piparinteossa apulaisena oma pieni tyttäreni, joka liikuttavalla innolla ja määrätietoisuudella leipoi tähtiään, sydämiään ja pikkumyitään. Puolet taikinasta meni maahan tai mahaan, mutta väliäkö sillä.

Ennen uunia...

...ja uunin jälkeen. Lapsen hienot tekeleet lienee helppo tunnistaa äidin väsäämistä.