Valkoinen sokerijoulu ja joulurauhan yllättävä lähde

Pandoro-kakku tomusokerihunnulla.

 Piti tulla maailmanloppu, tulikin ehkä kaikkien aikojen valkoisin joulu.

Jouluaattoaamuna seitsemän aikaan oli pakko hieraista silmiä muustakin kuin väsymyksestä ulos katsoessa. Ulkona tuiskutti lunta niin sakeasti, että hyvä jos ehti Hesarin talon kulman postilaatikosta hakea peittymättä lumeen.

Aamuhämärän väistyessä paljastui valkoisen joulun kauneus kokonaisuudessaan.Unelmien joulukorttimaisema tuntui kuin korvaukselta viime joulun mustasta ankeudesta, ja ottaen huomioon sen, miten kauan lumentuloa lopulta kesti, ilmeisesti myös kaikista mahdollisista edellistä mustista jouluista.

Olin lumentulosta niin tohkeissani, että lappasin edellispäivän porkkanalaatikonteosta ylijääneen ja ylisuolaisen riisipuuron kiireellä poskeen ja kiiruhdin lapsen, miehen ja koirien kanssa pulkkamäkeen tuiskun keskelle. Perinteinen aattoaamurituaali eli Joulupukin kuumalinjankin katsominen jäi kesken, mitä voi jo pitää isona poikkeuksena jouluperinteistä.

Vielä isompaa oli kuitenkin luvassa:

Olimme temmeltäneet puoli aamupäivää polviin asti ulottuvien puuterilumikinosten keskellä, kun päätin tehdä koirien kanssa vielä lenkin ja jättää lapsen ja miehen jatkamaan pulkalla laskua. Siinä tykkylumeen peittyneiden kuusien keskellä lumoutuneena kävellessäni tunnelma särkyi äkisti muistamiseen: nythän on jouluaatto ja kello ties mitä! Lumiukko-animaatio on taatusti jo alkanut ja ellen pitäisi kiirettä, joulurauhanjulistuskin uhkaisi jäädä näkemättä. Puurolautasetkin olivat jääneet likaisina pöydille, kinkku pitäisi kuorruttaa ja joulusaunaa alkaa valmistella, ja ja ja....


Täyskäännös siis ja kauhea kiire kotiinpäin. Kunnes askeleet äkkiä pysähtyivät. Lunta tuiskutti, metsä oli hiirenhiljainen, lumi peitti niin ihmisten kuin eläinten jäljet polulla. Oli niin järjettömän kaunista. Mihin minä oikein kiirehdin? Suorittamaan perinteitäni, vaikka olin keskellä unelmien valkoista joulua ja joulurauhan puhtainta lähdettä. En minä sellaista löytäisi puurolautasia siivotessani, enkä edes joulurauhanjulistusta kuunnellessani.

Sen sijaan siinä lumisateessa kävellessä ja kaiken peittyessä pehmeään, hiljaiseen vaippaan mieli lepäsi paremmin kuin missään koskaan. Ennen kaikkea tuntui mahtavan vapauttavalta luopua ennaltasuunnitellusta aatosta ja ihan vain olla.

 Luovuin kiireisestä kotiinpaluaikeesta ja suuntasin syvemmälle metsään, koirien suureksi iloksi. Kiersimme vielä omakotitaloalueen kautta ja tarvoimme auraamattomilla teillä rentouttavan hidasta tahtia. Oli aikaa katsella jouluvaloja pihoilla ja kurkistella ikkunoista ihmisten joulunviettoa. Ketään muuta ulkoilijaa emme tavanneet koko kolmen vartin lenkin aikana. Siellä ne muut istuivat television ääressä eivätkä tajunneet, että joulurauhan parhain lähde löytyi täältä tuiskusta:

Kun saavuin kotiin ja avasin television, ehdin kuin ehdinkin nähdä Lumiukko-animaation loppuvaiheet, liikuttua hiukan kuten aina lumiukon sulaessa ja kuunnella sen joulurauhan julistuksenkin. Mutta oli mukava tietää, että olisin tullut toimeen ilmankin.

Jouluinen kiirettömyys - ja lumituisku - jatkui koko aaton ja joulupäivän ja lepää yllä vielä Tapaninpäivänäkin.Tänä jouluna olen viettänyt ehkäpä ei-perinteisimmän jouluni aikoihin, ja se on ollut hurjan hauskaa. Varsinkin ruokaan liittyen moni perinne on saanut kyytiä. Aattoaterian söimme vauhdissa puoliksi seisaaltamme, kun aikatauluväärinymmärrysten vuoksi tuli tulipalokiire veljen luo joulupukkia katsomaan. Joulupäivän ateria sujui ilman kinkkua ja korvaantui pestopastalla ja säilykemuikuilla (joita meillä sattuneesta syystä riittää), koska unohdimme kinkun huoneenlämpöön päiväksi ja yöksi pilaantumaan. Tänään Tapaninpäivänä ruokalistalla on mieheni bravuurimozzarellapizzaa ( ks.Pizzaa ja palohälytyksiä)  ja lohkoperunoita laatikonjämien lisäksi.

Yhdessä asiassa perinteistä ei ole poikettu: sokeria on syöty koko vuoden tarpeiksi. Suklaata, glögiä ja coca-colaa totta kai, mutta sulassa sovussa suusta alas on mennyt myös suomalais-italialainen herkkuarsenaali pipareita, torttuja, pandoroa ja kotitekoisia cantucceja. Melkoinen sokerijoulu siis.

Cantucceista saamme kiittää naapurin rouvan leipojan taitoja. Cantuccit eli italialaiset perinteiset pähkinäiset joulukeksit ovat joka vuosi odotettu aaton tuliainen:

Cantuccit tulisi perinteisesti nauttia makean viinin kanssa, mutta kyllä ne teenkin kanssa hyviltä maistuvat.

Pandoro-kakku on toinen tyypillinen italialainen joulun ajan leivonnainen. Maku muistuttaa kaupan kääretortun pohjaosaa eli tasapaksun makuista sokeri-vehnäleipähöttöä. Pandoroja tai Panettoneja eli Pandoroa rusinoilla myydään joulun alla Italiassa miljoonittain. Toistensa luona kyläillessä italialaiset tuovat aina mukanaan tuliaiseksi Pandoron, ja saavat samanmoisen tilalle lähtiessään. Että kyllä italialaisetkin osaavat perinteisiin jumittua.

Mekin tietysti söimme oman Pandoromme, miniversiona tosin. Ison pullan kokoinen minikakku riitti oikein hyvin kolmelle etenkin suklaasyöminkinen keskellä.

Pandoroa syödään tavallisesti kuohuviinin kera jouluaterian päätteeksi. Kakusta on monia versioita: tiramisu-, limoncello-, suklaa-, kreemi ynnä muilla täytteillä. 

 En tahdo edes ajatella, mitä kaikkea verensokerinsäätelyjärjestelmäparkani on näinä päivinä joutunut kokemaan. Turha sitä on ajatellakaan - joulu on kerran vuodessa vain. Rento olo ja joulun rauha syntyy myös siitä, että kaikki arkena pyörivät ajatukset voi heittää hetkeksi nurkkaan, niin myös ruokien luokittelemisen terveellisyyden mukaan. Jouluna vain hyvällä maulla on väliä!

Näihin sanoihin vedoten, taidan suunnata keittiön puolelle ja taittaa Fazerin joulusuklaalevystä vielä yhden rivin iltateen seuraksi.