Suomi-ruoka vai pastamaan pöperöt?

Pastaa ja mämmiä.

Parin kuukauden joulutauon jälkeen löysin kaupasta jälleen mämmilaatikoita. Niitä onkin kaivattu. Pipareiden ja kinkunsyönnin keskellä tytär on säännöllisin väliajoin muistanut kaihoilla tummanruskean lempiherkkunsa perään. Muutama laatikko siis heti ostoskärryyn ja kassalle, ja koko kotimatkan kuului takapenkin turvaistuimesta innostunut hihkunta : Kohta syödään mämmiä, kohta syödään mämmiä!

Tänään ja eilen onkin sitä sitten syöty oikein urakalla niin illalliseksi, aamiaiseksi kuin lounaaksi. Ensimmäiseksi herätessään tyttö muisti mämmin, ja päivällä tomaattirisotto meni alas suusta vasta, kun olin luvannut mämmiä jälkiruuaksi.

Skypen kautta tytön ruokailua seuranneille isovanhemmille oli - jälleen kerran - hieman vaikea selittää jälkiruuan koostumusta. Nonna luulee varmaan vieläkin, että kyseessä on luumusose, sillä hänen mieleensä on jäänyt mainintani mämmin auttamisesta kovaan vatsaan. Nonno muistaa, että ruskea mömmö on jonkin sortin puuroa, ja se on ihan riittävästi se.

Jos suomalaista ruokakulttuuria ajattelee mämmin tai vaikkapa kalakukon kautta, ei ole mikään ihme, että sillä saattaa olla italialaisten keskuudessa hieman outo maine. En sano, että noiden kansallisherkkujen maussa olisi välttämättä mitään vikaa, mutta ei silti voi mistään kulinarismin huipuistakaan puhua. Harva suomalainen rupeaa niillä tai karjalanpiirakoilla ulkomailla tosissaan rehvastelemaan.

Mutta onko meillä suomalaisilla oikeasti syytä tuntea alemmuutta ruokakulttuuristamme?

Onhan meillä karjanlanpaistimme ja -piirakkamme, poronliha ja leipäjuusto, pohjoisen ilmaston aromikkaat marjat ja metsäsienet, ruisleipä ja kaurapuuro, on kuusenkerkkää ja pakurikääpää. Kun menee suomalaista ruokaa tarjoavaan tasokkaaseen ravintolaan, kokee varmasti yhtä hyviä makuelämyksiä kuin keskimäärin Italian-matkojen ravintolareissuilla. Tosin täällä meillä siitä huvista joutuu maksamaan itsensä todella kipeäksi, kun taas Italiassa oikeasti hyvää ruokaa on tarjolla melkein missä tahansa kortteliravintolassa - yleensä mitä pienempi ja kotikutoisempi paikka, sen parempaa.

Sain edellisestä blogikirjoituksestani palautetta, että käyttämäni alkeellinen-adjetiivi suomalaista ruokakultturia kuvaamassa oli väärä sananvalinta. Sanan käytössä piilee toki iso annos ironiaa, olemmehan me suomalaiset tunnetusti kansaa, joka ei tiedä ruuasta mitään eikä varsinkaan prosciutto-kinkusta, kuten eräs kaikkien tuntema italialainen poliitikko on lohkaissut.

Väitän, että suomalainen ja italialainen ruokakulttuuri ovat parhaimmillaan ihan yhtä hyviä. Suuri ero on se, että siinä missä italialaisella ruokakulttuurilla on niin historiallista pituutta kuin arkipäivässä näkyvää leveyttä vaikka muille jakaa, suomalainen ruokakulttuuri on jonkin sortin muinaisjäänne ja erikoisten ruokien kokoelma, jota ylpeyden ja alemmuuden sekaisin tuntein esitellään vieraille mutta ei osata omassa keittiössä kokata.

Toisin sanoen, kuinka moni suomalainen syö poronlihaa, juureslaatikoita ja marjoja päivittäin? Jotkut toki niin tekevät, mutta enemmistösuomalaisten jokapäiväinen ruoka koostuu aivan jostakin muusta: pakastepitsoista, jauhelihasta, eväsvoileivistä - ja pastaruuista, wokkivihanneksista, tacoista, kebabista, basmatiriisistä, hampurilaisista, nuudeleista... Eli kaikesta mahdollisesta ei-suomalaisesta ruuasta. Ruisleivän ja kaurapuuronkaan suosio ei varsinkaan nuoremman sukupolven keskuudessa ole enää sitä luokkaa kuin ennen, vaan ohi ovat ajaneet ranskalaiset patongit, sekaleivät ja karppausbuumi, ja aamupalakin taitaa monilla alkaa useammin islantilaisella rahkalla kuin kaurapuurolla.Yritä siinä sitten vastata italialaiselle, joka kysyy minkälaista on suomalainen ruoka (ja usein he kysyvätkin).

Juhlissa sentään suomalaisuus on pinnalla. Jouluna syödään rosollia ja perunalaatikkoa, pääsiäisenä mämmiä ja pashaa, mutta siihen se sitten jää (paitsi meidän perheessä, jossa asuu vannoutunein tuntemani mämmi-fani, ks. myös teksti Mämmi, heinäkuun herkku).

 Mietitäänpä italialaisia. He syövät päivät päästänsä pastojansa, osso bucojansa, pecorino romanojansa ja melanzane alla parmigianojansa, ja ovat vielä aivan vietävän ylpeitä siitä. Muiden maiden ruokien syöminen on aina vain kokeilua, jonka jälkeen palataan taas oman maan ruokiin. Ulkomaillakin etsitään italialaisia ravintoloita, koska usko omaan ruokakulttuuriin on niin vahva. Joskus se tosin jopa saattaa ärsyttää, sillä mitenkä voi oppia mitään uutta, jos ei viitsi edes kokeilla. Omat Italian-vieraammekin ovat kyllä aina suurella mielenkiinnolla käyneet suomalaisravintoloissa maistelemassa hirvenpaistia ja leipäjuustoa lakkahillolla, mutta seuraavana päivänä ovat kumma kyllä aina suunnanneet takaisin italialaiseen.

Ja jos joku esittää, että pastan alkuperä ei ehkä välttämättä olekaan Italiassa (joidenkin näkökantojen mukaan Marco Polo olisi tuonut sen matkoiltaan Aasiasta) tai muistuttaa, että tomaatti on Kolumbuksen matkojen jälkeistä uudisruokaa Amerikoista, italialaiset eivät ole heti tuntemassa, että koko kansallista identiteettiä morkataan. Korkeintaan he toteavat, että vaikka näin olisikin, niin italialaisia tarvittiin kehittämään nämä raaka-aineet huippuunsa, ja loistavasti he siinä onnistuivatkin.

Pasta, italialaisten ylpeydenaihe - ja ihan syystä!

Emme toki voi kiistää sitä, että italialaisella ruokakulttuurilla on takanaan ihan toisen luokan historia kuin suomalaisella. Jotain kertoo myös se, että juuri pastaruuat ja pizza ovat levinneet maailmanlaajuisesti ja italialainen keittiö tunnetaan kaikkialla, mutta poronkäristys ja lohikeitto eivät ole ihan samaan yltäneet. Siihen nähden meidän ruokakulttuuriamme voisi jopa jossain määrin kuvailla alkeellisemmaksi.

Mutta mitä siitä, vaikka meidän ruokakulttuurimme olisikin alkeellisempi ja ohuempi kuin italialainen? Pääasia, että osaisimme olla ylpeitä omastamme, tai ainakin lakata sitä aliarvioimasta. Voisimme aloittaa vaikka siitä, että ylikansallisten einesten sijaan valmistaisimme maittavaa suomalaista kotiruokaa juureksista, marjoista, laadukkaasta lihasta ja muista puhtaista mauista, joita meillä on kaupoissa ja kauppahalleissa tarjolla. Sen jälkeen voisimme jatkaa lakkaamalla olemasta niin kauhean herkkänahkaisia kaiken sen suhteen, mitä ruuastamme (tai ylipäätään mistään suomalaisuuteen liittyvästä) ulkomaalaiset sattuvat olemaan mieltä. Ymmärrän, että asia liittyy laajemmin suomalaiseen yleiskansalliseen alemmuudentunteeseen, joka taas kumpuaa ties mistä lie. Loukkaantuisivatko vaikkapa ruotsalaiset, jos Italian pääministeri leukailisi heidän pannukakkujensa kustannuksella ja epäilisi ruotsalaisten kulinaristista yleissivistystä?

Hyväksi lopuksi: ruokakysymykset ovat ennen kaikkea makuasioita, ja niin italialaisilla kuin suomalaisilla on täysi oikeus pitää omia ruokiaan parhaimpina, sen mukaan mitä kenenkin makunystyrät ovat mieltä. Hienoinkaan vitello tonnato ei ole kaikkien mieleen, ja jokainen Italiassa pidempään vieraillut turisti tietää, että parhaimmatkin pastat tulevat ennen pitkää ulos korvista.
Ja kun tyttäreni ahmii sokerintonta mämmiään jo kolmatta jälkiruokakulhollista peräkkäin, kuka siihen voi mennä sanomaan, että mämmi on pahanmakuista ja ilkeän näköistä mömmöä?