Aurinko, miksi hylkäsit Rooman?

Pilkottaa, vaan ei tule esiin. Aurinko on hyljännyt Rooman.

Roomaan lähtiessä hehkuttelin keväästä ja auringonpaisteesta, joiden kuvittelin minua täällä odottavan. Vielä mitä! Kymmenen päivää enemmän tai vähemmän sateista, pilvistä ja tuulista ilmaa ja ehkäpä kaikkien aikojen kurjinta roomalaista kevätsäätä on takana. Helsingissä on kuulemma paistanut aurinko joka päivä eikä sadetta olla saatu pisaraakaan.

Pian siis jätämme Italian sateet taaksemme ja siirrymme lähes kolmetuhatta kilometriä pohjoisemmaksi aurinkoiseen kevätsäähän. Kerrankin näin päin.

Vaikka ilmat ovat olleet mitä ovat, matka on silti ollut onnistunut. Tilanne olisi varmaan toinen perusturistin näkökulmasta, josta katsottuna auringonpaisteen ja lämpimien kevätsäiden vähyys olisi harmittanut. Ilmojen takia me emme tänne tulleet, vaan ihan toisen asian, joka muuten eilisestä kirjoituksesta jäi tärkeänä asiana pois Italia-ikävälistasta:

Tapaamaan ja viettämään aikaa läheisten ihmisten, perheenjäsenten, sukulaisten ja ystävien kanssa. Vielä enemmän kuin ilmoja, ruokaa ja elämisen kepeyttä, Suomessa tulee usein ikävä heitä. Varsinkin miehelleni, totta kai, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen myös minulle.

En tiedä, pystyisinkö itse samaan kuin hän eli elämään vuodesta toiseen kaukana perheestäni ja ystävistäni. Toki käymme aika usein Italiassa ja joitakin italialaisia ystäviä ja sukulaisia näemme jopa paljon useammin kuin suomalaisia vastaavia. Silti on eri asia asua tuhansien kilometrien päässä ja tietää, että ei voi mennä kylään vaikka kuinka haluaisi, kuin olla tietoinen siitä, että veli tai kaveri asuu samassa kaupungissa ja ajo- tai jopa kävelymatkan päässä. Jo pelkkä tietoisuus siitä, että toisen voi nähdä aina kun haluaa, voi riittää - vaikka ei fyysisesti vierailtaisikaan niin usein toistensa luona.

Lähdön hetkellä se iskee aina: haikeus ja ikävä siitä, että täytyy lähteä kauas Helsinkiin. Varsinkin nyt tyttären synnyttyä omat silmätkin siinä kostuvat, kun näkee miten isovanhemmat jättävät jäähyväisiä ja valmistautuvat jälleen näkemään poikaansa ja lastenlastaan tietokoneen välityksellä. Siinä tulee melkein syyllinen olo: minun takiani poika on muuttanut kauas maailmalle.

Yritän liennyttää syyllisyyttäni sillä, että periaatteessa olisin kyllä valmis muuttamaan Italiaankin, jos mies vain ymmärtäisi sitä tarpeeksi kinuta. Hän kun vain sattuu olemaan sen verran tyytyväinen Suomessa, ettei ainakaan vielä ole alkanut puhua asuinmaan vaihdosta.

Toinen syyllisyyttäni lieventävä seikka on se, että nykypäivänä maailma on sen verran pieni, että lentomatka Roomaan käy kolmessa tunnissa ja lippujakin löytyy kohtuuhinnalla. En onneksi sentään ole australialainen tai amerikkalainen, kuten naapurin rouvan toiselle puolelle maapalloa muuttanut tytär.

Sekin auttaa, että anoppi aina toistelee sitä, kuinka tyytyväinen on asuinpaikkaamme, kotitaloomme ja suomalaiseen rauhalliseen kasvuympäristöön. Pääasia kuulemma on, että hänen poikansa on onnellinen. Parhaani yritän, enhän turhaan ole opetellut lasagnentekoa ja pastankeittoa.

 Espressonsa poika tosin on joutunut oppimaan keittämään itse, samoin korjaamaan lautasensa ruokailun jälkeen ja viemään likapyykkinsä pyykkikoriin. Joskus hän saattaa jopa joutua imuroimaan, pyyhkimään pölyjä ja pesemään lattioita, mutta tätä seikkaa on ehkä parempi olla kertomatta anopille. Eihän siitä poikaparan säälimisestä tulisi loppua.

Jälleen kerran on aika sanoa arrivederci Roma, alla prossima volta! Eli näillä näkymin elokuuhun. Kaiken todennäköisyyden mukaan silloin ei tarvitse kärvistellä sateessa ja kylmässä, mutta vannomatta paras...