Italia-ikävän kolme kohdetta

Pasquetan pikalounas.

Italiassa käydessämme meiltä usein kysytään, mitä kaipaamme Italiasta eniten Suomessa ollessamme. Niin kysyttiin tänäänkin pasquetta-lounaalla. Vastaus oli se mitä yleensäkin: ruokaa, ruokaa ja ruokaa, sekä jonkin verran ilmastoa (minä hieman enemmän, aurinkoon välinpitämättömästi suhtautuva mieheni vähemmän).

Mieheni muistaa nykyisin toki aina mainita, että onneksi vaimo on oppinut kokkailemaan italialaisia ruokia melko hyvin. No, jos tarkoitetaan lasagnea, risottoa, peruspastaruokia ja tiramisua niin hän on varmaan oikeassa, mutta totta puhuen en ole kovin syvällisesti oppinut italialaisen keittiön salaisuuksia, etenkään liharuokien suhteen.

Italiassa käydessä opeille ei ole edes tarvetta, sillä hyvää ruokaa saa yllin kyllin muutenkin. Tämänpäiväistä kylmää tuulta ja sadetta ei Suomessa tule ikävä, sillä sitä piisaa ihan tarpeeksi omastakin takaa. Pasquetta kului siis tavanomaisissa peri-italialaisissa merkeissä:

ilma oli huono ja lounaan parissa kului peräti viisi iltapäivän tuntia. Aika oli epätavallisen pitkä, sillä siihen mahtui myös odottamattomia tapahtumia kuten luvattoman hidasta ravintolapalvelua ja siitä johtuvaa ruokapaikan vaihtoa kesken kaiken.

Alkuruokien jälkeen odottelimme liharuokaa peräti kahden tunnin ajan, ja kun viimein aloimme kysellä ruuan perään, ilmoitettiin ettei aterioitamme ollut vielä edes alettu valmistaa. Eikö olisi pienen hyvityksen tai selityksen paikka? Ehei, päinvastoin, me asiakkaat kuulemma olimme malttamattomia ja huonohermoisia, kun emme jaksaneet odottaa. Siinä vaiheessa homma meni jo riitelyksi, ja paikalta poistuttiin loukkauksia ja rumia sanoja puolin ja toisin viljellen.

Minusta olisi hauska nähdä, mikä haloo Suomessa nousisi moisesta palvelusta. Täällä kuulemma sellainen kannatti vain niellä alas ja muistaa olla menemättä kyseiseen paikkaan enää uudestaan. Saattoi nimittäin olla, että huonolla tuurilla sinut muistettaisiin ja tarjoilijat räkisivät keittiön puolella lautasellesi ennen sen tuomista pöytään.

Korvaava lounaspaikka löytyi Albano-järven rannalta eli Castel Gandolfon, paavin kesäasuntokylän kupeesta. Sateisesta säästä huolimatta järven ympäristö pullisteli roomalaisia pääsiäisenviettäjiä, joista jokunen taatusti oli saapunut paikalle ex-paavin näkemisen toivossa tai ainakin hengittääkseen samaa ilmaa hänen kanssaan. Karabinieerejä ainakin näkyi paikalla tavallista enemmän.

Mahat tulivat lopulta täyteen ja mikseivät olisi, kun tarjolla oli bufala-mozzarellaa, porchettaa, makkaroita, hevosenlihaa, tuoretta maalaisleipää ja artisokkia alla romana. Kaikki tämä tienvarren pikaruokapaikanomaisesta baarikojusta, paperilautasilta ja kertakäyttöaterimilla. Jos Suomessa uskaltautuisi ulkonäöltään samantyyppiseen paikkaan, saisi eteensä hikisiä kuumia koiria ja kumisia nakkimakkaroita epämääräisen salsakastikkeen  kera. Täällä  Italiassa pikaruoka-ateriastakin muodostui pieni suuri elämys.

Bufala-mozzarellaa.

Artisokkia.

Porchettaa.

 Loppupäivä kuluikin sitten liikenneruuhkassa. Sateen säikäyttäminä kaikki tuhannet ja tuhannet pasquetan viettäjät lähtivät järveltä ja sen lähialueilta koteihinsa samoilla kellonlyömillä, ja viiden kilometrin kotimatkaan kului reippaat puolitoista tuntia. Kävellenkin olisimme olleet nopeammin perillä.

Matkan aikana oli aikaa pohtia italialaista pääsiäisenviettoa sekä päivitellä paikallista liikenneruuhkakulttuuria. Ei puhettakaan, että kaikki olisivat kiltisti odottaneet jonossa, kuten Suomessa (lähes)aina tehdään. Jononohittajat, italiaksi i furbi, lappasivat pitkin vastaantulevien kaistaa tai ojanpientaretta, ja suoraan ajavien punaisilla valoilla eteenpäin kaahasivat myös kaikki ne lukemattomat autot, jotka olivat ryhmittyneet kääntyjien kaistalle.

Mietinnän aihetta antoi myös se, että vuoden ehkä ainoana rauhallisena lomapäivänä, jolloin kaupat ovat kiinni (joulupäivän lisäksi), suurin osa italialaisista päättää lähteä ulos lounastamaan, tietenkin autolla. Lounasajan päättyessä suurin osa italialaisista siis pyrkii autollaan kohti kotia, ja tuloksena tietenkin aivan mahdoton liikenneruuhka. Näin arkea kohti mennään siis ruuhkassa tuntikaupalla hikoillen ja hermoillen eli jo valmiiksi stressaantuneena.

Vai mennäänkö? Ehkä ei sittenkään, vaan tässä tullaan yhteen isoon eroon suomalaisten ja italialaisten välillä. Se mikä suomalaisesta voi tuntua maailman stressaavimmalta ja epämukavimmalta asialta, kuten liikenneruuhkat ja täpötäydet ravintolat, voi italialaiselle olla osa mitä rentouttavinta päivää, johon kuuluu yhdessäolo perheen ja ystävien kanssa sekä tietysti hyvä ruoka. Ruuhkassa seisoessammekin se olin minä joka tuskastuin ja stressaannuin, kun taas mieheni istui ratin takana täysin rauhallisena ja asiat asioina vastaan ottaen.

Ehkä italialainen ei stressaa asioista samalla volyymilla kuin me suomalaiset, eikä ota kaikkea niin kauhean vakavasti. Ehkä heillä on sitä elämisen taitoa, mikä meiltä suomalaisilta puuttuu ja jota etsimme vääristä paikoista kuten pullonsuusta tai yksin kotona nyhjöttämisestä.

Paitsi ruokaa ja aurinkoa, myös tätä elämisen taitoa kaipaan joskus Suomessa ollessani Italiasta. Säätilalle emme voi mitään ja italialaisia ruokamakujakin voi oppia imitoimaan vain tiettyyn rajaan asti, mutta myönteisen ja astetta keveämmän elämänasenteen oppimiselle ei ole muita rajoja kuin oman luonteen mahdollinen kovapäisyys.

Stressaavan hitaasti mateleva autojono vai aikaa ajatella asioita rauhassa?

Su richiesta ecco il testo anche in italiano:

Quando siamo in Italia spesso ci domandano che cosa ci manca di piu dell`Italia. Cosi è successo anche oggi al pranzo di Pasquetta con gli amici. La risposta è sempre la stessa: cibo, cibo e cibo, e un po pure il clima (sopratutto a me che amo il sole, a mio marito un po di meno.) Ovviamente mancano tanto anche gli amici e la famiglia, ma questo è un altro discorso. Oggi ci concentriamo sul cibo.

Mio marito dice di essere fortunato perche sua moglie ha imparato almeno un po a cucinare all`italiana, cioè pasta, risotto, tiramisù, etc. non mancano al nostro tavolo neanche a casa. Puo avere ragione, ma ovviamente non è la stessa cosa! Se io sapessi veramente cucinare come i veri italiani, apriremmo un bel ristorante qua a Helsinki.

Una cosa è certa: il tempo di questa Pasqua a Roma non mi mancherà per nulla quando torno a casa. Di pioggia, vento e freddo ne abbiamo abbastanza anche da noi e pure troppo. Alla fine la Pasquetta è proseguita in modo normale: è piovuto, come sempre a Pasquetta dicono, e la maggior parte della giornata siamo stati in un ristorante mangiando bene.

Questa volta sono accadute pure un paio di cose inaspettate, per esempio il servizio superlento del ristorante e per questo alla fine abbiamo cambiato il posto, litigando con il personale. Anzi, io non ho litigato ma osservato quando litigavano alcuni amici. Ma io sono una brava finlandese e pure timida, due cose che mi avrebbero fermato anche se avessi avuto la voglia di litigare. Aspettare 2 ore i piatti è davvero troppo e pure senza nessun scusa dal parte del ristorante, che ne dite? Ed invece di scusarsi i camerieri hanno avuto coraggio di dire che siamo stati noi a stare troppo frettolosi e incapaci di aspettare.

In Finlandia un servizio del genere avrebbe causato chissà che polemica senno addirittura un processo, ma qua in Italia era meglio respirare profondamente e andarsene. E ricodarsi di non tornare mai piu nel locale se non vuoi davanti a te un piatto in cui si ha sputato prima di portarlo al tavolo.

Abbiamo continuato il pranzo al lago di Albano, a due passi da Castel Gandolfo dove si trova la casa estiva del Papa. Nonostante la pioggia il posto era pieno di gente, forse qualcuno era li solo per poter respirare la stessa aria con l'ex-papa che alloggiava in quei giorni a Castel Gandolfo. 

Alla fine siamo riusciti a mangiare bene pure questa Pasquetta. Porchetta, salsicce, carne di cavallo, ottima mozzarella di bufala, pane casareccio e carciofi alla romana. Tutto questo in un semplice ristrobar con i piatti di carta e forchetta di plastica. Se in Finlandia trovassi il coraggio di mettere il piede in un posto simile, dovresti accontentarti con un paio di wurstel piuttosto sospettosi e un hotdog gommoso con la salsa peggio del ketchup. In Italia inceve anche cibo stile fast food puo essere un piatto gustosissimo. Ecco la grande differenza tra Italia e Finlandia e il motivo piu grande per sentirne tanta nostalgia, quando siamo a casa.

Il resto della giornata lo abbiamo trascorso in macchina in mezzo del traffico. E´ logico: quando tutte le migliaia di persone che ogni anno pranzano fuori a Pasquetta decidono di andare a casa piu o meno alla stessa ora, si formano le file sulle strade, no? Per guidare 5 km fino a casa ci è voluto ben novanta minuti. Quasi quasi scendevo dalla macchina e camminavo - sarei stata a casa prima.

Ma invece sono rimasta dentro la macchina e ho trovato tanto tempo per osservare e analizzare sia le tradizioni pasquali degli italiani che la cultura della strada. Ho visto tanti furbi che passavano la fila o avanti al semaforo cercavano sempre quel semaforo che cambiava al verde per primo - come se non esistessero le frecce e strisce biache per specificare dove devi stare e dove hai scelto di girare.

Ormai sono gia abituata che in Italia si fa cosi. E sempre di piu sono convinta che non guiderò mai in Italia. Sono troppo finlandese per farlo e bloccherei tutto il traffico e causerei mille incidenti seguendo tutte le regole che ho imparato a scuola guida - come fanno tutti i finlandesi. In Italia passa prima chi è piu coraggioso, in Finlandia chi ha il diritto per la regola.

Ma nonostante la fila enorme e nonostante i furbi, nessuno sembrava troppo stressato o stufato. Forse sono stata io la piu stressata, visto che avevo pure mangiato troppo a pranzo e non vedevo l`ora di fare due passi. Mio marito invece è stato tranquillissimo come sempre, e ho cominciato a pensare che forse gli italiani hanno un talento naturale di non perdere la testa completamente nelle situazioni caotiche (che in Italia non mancano).

Se in Finlandia una festa nazionale finirebbe con il traffico come questo di oggi sulle strade dei Castelli Romani, comincerebbero tutti la vita quotidiana sfiniti e stressati, e la carica che ti ha dato la bella festa sarebbe finita gia prima della prima mattina lavorativa.

Ma gli italiani sembrano di poter essere rilassati anche in mezzo del traffico, sopratutto se la giornata è appena stata trascorsa in bella compagnia degli amici gustando ottimo cibo nei ristoranti superpieni.
Questa è un altra differenza tra le due nazioni. Per i finlandesi gia il fatto che i ristoranti sono superpieni sarebbe una fonte di grande stress. I finlandesi dovrebbero impapare dagli italiani un po di leggerezza e l`arte della bella vita, mentre invece cercano queste cose troppo spesso dalla bottiglia di birra o dall`isolamento completo, nessuno dei due la strada giusta. Oltre che il cibo e il sole, questa leggerezza italiana di bella vita mi manca spesso in Finlandia.