Kuin sieniä sateella vai yksi ja ainoa - mikä on kukkarolle sopiva lapsiluku?

Kärpässieniä teemasynttäreillä.

Aina kun Italiassa keskustelen ihmisten kanssa perheiden lapsiluvusta, törmään jossain vaiheessa kommenttiin lapsien "kalleudesta". Kuullessaan joidenkin sukulaisteni suurperheistä, ensimmäinen kysymys kuuluu aina, että miten on varaa kasvattaa neljä, viisi tai jopa kuusi lasta, puhumattakaan jos lapsia on vielä enemmän. Johan siinä menisi jo koulutarvikkeisiin ja synttärijuhlien järjestämiseen pieni omaisuus, puhumattakaan koulun päättäjäisistä, prima comunionesta, valmistujaisista ja herra paratkoon, häistä.

Italiassa lapsiluku on tunnetusti keskimääräisesti pieni, ja tätä nykyä varmaan suomalaisten lapsilukua ainakin puoli lasta pienempi. Suomessa yhden lapsen perheet alkavat melkein olla poikkeuksia, ja tavanomaisesta kahdesta lapsesta on siirrytty kohti kolmen lapsen ihanneperhettä. Neljäkään ei enää ole mikään suur-vaan ihan normiperhe.

Italiassa yhden lapsen perheet ovat paljon tavallisempia. Kaksi lasta on rohkea veto, kolmas poikkeuksellista ja neljä jotakin aivan tavatonta. Miten meillä Suomessa ihmisillä on varaa tehdä niin paljon lapsia?

ystävät kyselevät minulta. Olen joka kerta yhtä neuvoton vastaamaan. Yritän selittää jotakin lapsilisistä ja muista yhteiskunnan tuista, mutta en oikein tiedä, onko sillä loppujen lopuksi vaikutusta. Lapsilisästä toki kasvaa ajan myötä kivan kokoinen potti, mutta jos sen kuluttaa sitä mukaan kun raha tilille tupsahtaa, ei summaa voi miksikään rahasammoksi kutsua. Sadan euron kuukausirahan takia ei kenenkään lapsiluku varmaankaan kasva.

Äitiyspäivärahat ja systeemi, joka mahdollistaa äidin (tai isän)jäävän vuosikausiksi lapsen kanssa kotiin, on toki myös kätevä, varsinkin jos vertaa Italian vastaavaan (eli käytännössä äiti joko irtisanoutuu tai jatkaa töitä lyhyen äitiysloman jälkeen). Mutta edelleen jos raha-asioita ajattelee, ei lapsen hoitaminen kotona kolmevuotiaaksi ole kovin rahakasta hommaa.

Italialaisista tämäkin vähä tosin on melkein luksusta. Ja voi sitä ihastelevan ihmettelyn määrää, kun kerron italialaisille äideille lapseni käyvän maksutonta kerhoa peräti kolme kertaa viikossa. Heidän reaktioistaan päätellen moisesta etuoikeudesta voi Italiassa vain haaveilla.  

Tuet tai niiden puuttuminen eivät silti varmaankaan selitä sitä, miksi Suomessa syntyy 2-3 lasta per perhe mutta Italiassa juuri ja juuri se yksi. Eroa voi selittää esimerkiksi se, että lapsi ylipäätään nähdään maissa eri tavalla. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että lapsi tuo leivän tullessaan, vaatteet ja lelut kyllä järjestyvät jostakin, vaikka kirpparilta, ja synttärijuhlatkin voi pitää pienellä porukalla korvapuustien, sekamehun ja mansikkakakun voimin.

Italiassa lapsella on alusta asti kaikki mahdollinen tavara ympärillään, kirpputorit ovat normiväestöllä tuntematon ostospaikka ja jo syntymän hetkellä aletaan miettiä, mistä löytyvät rahat kullanupun ensiasuntoon, kun se aika tulee (eli todennäköisesti aikaisintaan siinä kolmenkympin lähettyvillä).

Totta kai on kallista hankkia lapsi, jos ajatuksena on elättää hänet (lue: ostaa ja maksaa hänelle kaikki) aikuisikään saakka. Tietenkään ihan kaikki eivät Italiassakaan näin tee, mutta ainakin hyvin moni ja taatusti useampi kuin Suomessa.

Mieheni serkun perhe on kaikin tavoin piristävä poikkeus. Heillä on peräti neljä alle 11-vuotiasta lasta (joista kuulemma kaksi ovat olleet silkkoja vahinkoja mutta alkujärkytyksen jälkeen iloisia sellaisia). Pienimmän, nyt kaksivuotiaan lapsen vaunut, sänky, syöttötuoli ovat kaikki kierrätyskamaa ja suoraan sanottuna vielä sieltä kuluneimmasta päästä. Ei kuitenkaan siksi, että tavara olisi kiertänyt isommilla sisaruksilla vaan siksi, että yllätysvauvan ilmoittaessa tulostaan kaikki lastentarvikkeet ja vaatteet oli jo ehditty laittaa pois. Tilalle haalittiin mitä vain saatiin tuttavien komeroista ja mahdollisimman halvalla.

Tämän esimerkkiperheen valossa voisi sanoa, että ehkäpä viimeistään neljännen lapsen kohdalla aletaan jo tajuta, että lapsi ei tarvitse viimeisen muodin mukaisia potkupukuja, merkkivaunuja ja sähköllä käyviä virikekeinutinhärveleitä kasvaakseen ja ollakseen tyytyväinen. Myös nukkavierut rattaat käyvät ja revennyt vaipanvaihtoalusta, kunhan ajavat asiansa.

Siinäpä se ehkä onkin. Kun lapsia on vain yksi ja kaksi, tuntuu että heille pitää saada juuri se tietyn merkkinen talvihaalari ja paikat maan parhaaseen kielikylpyleikkikouluun. Koko elämä tuntuu pyörivän ainokaisen ympärillä ja kaikki rahat kuluvan hänen tarpeisiinsa - ja näin tapahtuu niin Italiassa kuin Suomessakin.

Ristiriitaista kyllä, lapsiluvun monistuessa asiat voivat saada tervettä perspektiiviä. Ei olekaan niin vakavaa, jos lapsen vaatteet eivät aina olekaan niin puhtaat ja sovi väreiltään yhteen, eikä tarvitse ottaa stressiä siitä, riittävätkö rahat ensikämpän ostoon. Ne eivät riitä ja sillä hyvä, jos ostettavia asuntoja olisi yhden sijasta kolme, neljä tai viisi.

Lelujakaan ei tarvitse ostaa niin kauheasti, kun sisarukset leikkivät keskenään ja keksivät tekemistä vaikka tikun nokasta.

Kuten italialaisittain suurperheen äiti eli miehen serkku totesi, avioliiton alkuaikoina neljä lasta olisi tuntunut katastrofilta niin taloudellisessa kuin muussakin mielessä. Nyt kun asia on totta, hyvin menee kuitenkin ja jopa mainiosti. Siitäkin huolimatta, että kolme lapsista käy kallista yksityistä englanninkielistä koulua ja neljäs kohta aloittelee. Se on kuulemma sijoitus tulevaisuuteen, josta ei luovuta. Jotakin peri-italialaista siis on myös mukana.

Meidän perheen ainokainen kullanuppu on hyvä esimerkki italialaisesta lapsikulttuurista. Tavaraa on enemmän kuin kaappeihin mahtuu ja etenkin Rooman mummolassa vieraillessa tosiaan tuntuu siltä, että koko elämä pyörii hänen ympärillään. Myönnän siis itsekin sortuvani siihen materialistiseen ajatteluun, jota tässä kirjoituksessa käsittelen. Yritän toki välillä toppuutella mieheni ja appivanhempieni lelujen hankkimista, enkä ole nähnyt vielä tarpeelliseksi avata lapselleni asuntosäästötiliä, mutta totta puhuen - jos käyttäisimme niin paljon rahaa mahdollisten tulevien lapsieni vaatteiden ja tarvikkeiden ostoon kuin mitä tyttären kanssa on käynyt, olisimme nopeasti puilla paljailla.

Aiheeseen sopivasti päätän kirjoitukseni kuvilla lapsen synttärijuhlien tarjottavista. Teemana olivat smurffit (i puffi)kuten kuvista näkyy:

Kakkuna oli sinisellä marsipaanilla päällystetty ja kermavaahdolla koristeltu sitruunakakku.

Pöydässä oli tietenkin myös kuppikakkuja: porkkanakuppikakkuja sekä mutakuppikakkuja.

Kyllä nuo karkit vähän smurffeilta näyttävät, kai...

Kärpässienimetsä-insalata caprese eli tomaattia, mozzarellaa ja basilikaa, tässä tapauksessa pienilehtistä versiota.

Niin, tämä juhla oli jo toinen laatuaan, sillä yhdet pirskeet pidettiin pari viikkoa sitten Roomassa. Eikä tässä ole kyse siitä, että olisimme höyrähtäneet ainokaisen synttärijuhlien järjestämiseen (korkeintaan kuin vähän), vaan siitä, että kaksikulttuurinen perhe ei valitettavasti voi ihan helpolla koota kaikkia lapselle tärkeitä ihmisiä samoihin juhliin. Jos tilaisuus tulee, järjestettävä on siis kahdet juhlat.

Mutta juhliahan ei ole elämässä koskaan liikaa, vai mitä?