Kardinaaliherkku ja ehkäisyvälineyllätys

Sveitsiläiskaartilaisia.

Aikana, jolloin huonoista televisio-ohjelmista on ylitarjontaa ja aikaa sekä halua ruudun ääressä istumiseen vähänlaisesti, on merkittävää jäädä koukkuun tv-sarjaan. Minun kohdallani siihen ei paljon tarvittu: historialliset raamit, tapahtumapaikkana Italia, hyvä puvustus ja ennen kaikkea pari pitkätukkaista komeaa miesnäyttelijää.

Yle kakkosella parhaillaan pyörivä Borgiat - maan ja taivaan valtiaat on osunut suoraan addiktoitumiskeskukseeni. Jo sen edellinen tuotantokausi teki saman tempun, ja löysin itseni tapittamasta jokaista jaksoa sellaisella uppoutumisella ja antaumuksella, että asiat ja tapahtumat tulivat melkein uniin. Tai ainakin häiritsivät herkkäunisen vaipumista uneen, jos satuin katsomaan jakson Areenalta myöhäisillan tunteina.

Sama on jatkunut nyt toisella tuotantokaudella, tai oikeastaan meno on vain villiintynyt. Sarjahan on jo alkuaan ollut tunnettu väkivaltaisuudestaan, ja siitä tuntuu tulevan aina vain tarkoituksenhakuisempaa. Kun on juuri katsellut, kuinka vihollinen kidutetaan hengiltä tai kattokruunu putoaa päähenkilön rakastajattaren selkään kesken sänkypuuhien roiskauttaen veret seinille ja katsojan silmille, on vaikeaa nukkua levollisia unia - ainakaan minun.

Toinenkin sarjassa esiintyvä asia tekee nukkumisesta joskus vaikeaa:

kardinaalinpuvussa häärivä maailman parhaimmannäköinen, tumma ja tulinen Cesare Borgia ( Francois Arnaud) , paheellisen Borgia-paavin (tietysti) avioton poika. Cesare onnistuu jopa papinkaavussa vastaamaan täydellisesti ulkoista miesihannettani, ja sen takia tarkoituksenhakuisesta väkivaltaisuudesta huolimatta sarjan katsominen on herkkua ja samettia silmilleni.

Kaiken lisäksi Cesaressa on se äärimmäisen kiehtova piirre, että vaikka hän on Vatikaanin kardinaali, eivät hänen puuhansa kovin papillisia ole. Ja jos hän on komea purppuraisessa kardinaalinasussaan, niin ilman sitä hän vasta kuuma pakkaus onkin.

Mutta jottei kirjoituksesta muodostu liian yksityiskohtainen kuvaus tv-sarjaihastuksestani, siirryn itse asiaan eli Borgia-sarjan herättämiin ajatuksiin katolisesta kirkosta ja Vatikaanin loistosta. Historiaa lukeneenä tiedän toki jo valmiiksi, että katolisen kirkon historia on täynnä käänteitä, tekoja ja paaveja, joilla on hyvin vähän tekemistä uskonnon ja hurskauden kanssa. Silti näköjään vasta asioiden siirtäminen telkkarispektaakkelin muotoon saa ne tuntumaan todemmilta ja aiheuttaa muutamia aiheellisia kysymyksiä:

Missä vaiheessa katolilaisesta kirkosta hävisi aito, alkuperäinen kristinusko, ja tilalle tuli koreileva jeesuksensijainen? Paavi, joka ympäröi itsensä kullalla ja loistolla, jättimäisellä kirkolla ja koreilunhalussaan yhtä ahkeralla hännystelijäjoukolla eli kardinaalilaumalla ja muilla kirkon ytimen liepeillä viihtyvillä henkilöillä. Yhä vieläkin, viimeksi taisi eilen olla uutisissa, nämä joukot jäävät kiinni korruptiosta ynnä muusta vähemmän hurskaasta toiminnasta.

Borgia-sarjassa lisäksi tuodaan selvästi ilmi, että vuosisatojen saatossa kardinaalit ovat tulleet tunnetuiksi muun muuassa ilotaloissa käymisestään, hyväntekeväisyyteen tarkoitettujen rahojen kahmimisesta omiin taskuihinsa sekä häikäilemättömästä kyvystään unohtaa, miksi kirkko on olemassa ja mikä on sen perimmäinen tarkoitus. Ai, eikö se olekaan maallisen vaikutusvallan hankkiminen ja politiikkaan sekaantuminen?

Missä vaiheessa asiat pääsivät siihen pisteeseen, että paavi kardinaaleineen sai kyllä tehdä mitä lystäsi, kieroilla, vehkeillä, hankkia jalkavaimoja ja syyllistyä rikoksiin, mutta tavallisen kansan piti elää tiukassa herran nuhteessa ja vielä maksaa vähistä rahoistaan itsensä kipeiksi, kun aneilla ostettiin syntejä anteeksi ja lunastettiin taivaspaikkaa.

Paavejakin on historian aikana ollut monenlaisia, osa varmasti ja toivottavasti oikeamielisiä ja asialleen oikeasti omistautuneita. Nykypaavi tuntuu ainakin Borgia-paaviin verrattuna pyhimykseltä, ja onhan paavi Aleksanteri VI jäänyt historian kirjoihin kuuluisimpana renessanssiajan maallistuneista paaveista.

Paaviuden kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää -menosta opimme ainakin sen, että - kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää tai mitä kuvittelemme sen olevan. Muistan vieläkin, kuinka omat kuvitelmani katolilaisuudesta kariutuivat melko nopeasti ensimmäisillä Italian-vierailuilla. Lienee naiiviuteni syytä, mutta mielikuvani Italiasta katolilaisena maana piti sisällään kirkosta huivi päässä palaavia naisia, säännöllisesti ripittäytyviä kansalaisia ja säädyllistä pukeutumista katukuvassa. Tiesin, että katolinen kirkko kieltää ehkäisyn, ja siksi äimistykseni oli suuri, kun ensimmäisellä Italian-reissulla huomasin kaupan kassalla purkkalaatikoiden vieressä näkyvällä paikalla ehkäisyvälinepakkauksia. Kondomeja kaikkien nähtävillä! Olin kuvitellut, että Italiassa sellaisia saisi vain jostakin tiskin alta.

Niin, sittemmin on kyllä valjennut, että kirkko sanoo yhtä ja kansa tekee toista. Huomaahan sen jo siitä, että italialainen perhekoko on Euroopan ja varmaan koko maailman pienimpiä. On valjennyt myös se, että kaikki italialaiset eivät käykään joka sunnuntai messussa, enkä ole vielä nähnyt yhtäkään sieltä huivi päässä palaavaa naista. Ripittäytyminen jää useilta italialaisilta lapsuuden ja rippikoulun pakollisten kertojen jälkeen kokonaan pois, eikä rippikoulussakaan välttämättä tiedetä, että mitä tässä nyt pitäisi tunnustaa ja miksi.

Säädyllinen pukeutuminen ei sekään ole erityisen italialainen piirre. Missään muualla en ole nähnyt niin vähäpukeisia naisia televisiossa kuin Italiassa, eikä katukuvassakaan yllätä enää mikään.

Onkohan käynyt vaivihkaa niin päin, että siinä missä aiemmin kirkko teki mitä tahtoi ja kansa pakotettiin nuhteeseen, nykyään osat ovat vaihtuneet? Siltä näyttää, ja mitäpä muuta siihen voi sanoa kuin että ajat muuttuvat. Borgia-paavin sijasta meillä on nyt Borgia-kansa. Kumpihan on pienempi paha?

Nykykardinaalitkin osaavat korruption ja varmaan paljon muutakin mitä kirkonmiehiltä ei odottaisi, mutta vaikea uskoa heidän olevan murhaajia, sotamiehiä ja ties mitä. Ajat tosiaan muuttuvat. Mutta tv-sarjan Cesare Borgia -kardinaalin näköiseen kirkonmieheen olisi seuraavalla Rooman-matkalla Vatikaanin kaduilla mukava törmätä...