Ruusu Colosseumilla ja muita yöllisiä muistoja
Tiberkin virtaa yöllä kauniimmin. |
On tietysti ihanaa, kun on nukkunut yhdeksän tunnin makeat yöunet. Silloin herää paljon paremmalla tuulella leikkimään aamukahdeksalta lego-palikoilla lapsen kanssa, ja peilissä hehkuu aamupesulla ihmeen hehkeä ja hyvinvoiva iho.
Jotakin surullista siinä silti on. Nimittäin kun katsoo elämää taaksepäin, on helppo huomata, että lähestulkoon kaikki mieliinpainuvimmat ja parhaimmat hetket ja muistot ovat syntyneet hetkinä, jolloin oikeastaan olisi pitänyt olla jo nukkumassa:
Öiseen aikaan käydään parhaimmat keskustelut, tuotetaan parhaimmat tekstit, pidetään parhaimmat bileet ja tehdään innostavimmat suunnitelmat. Yön hämärässä, on vain tämä hetki ja huominen saa odottaa -tunnetilassa avaudutaan paljaimmilleen ja kuunnellaan toisen avautumista, opitaan tuntemaan toinen ihminen kaikkein syvimmin. Olen sitä mieltä, että ihmistä ei voi oppia tuntemaan hyvin, olkoon sitten kyse ystävyydestä tai rakkaussuhteesta, ellei ole ensin viettänyt tämän kanssa yötä yhdessä ja nimenomaan jutellen. Jos asiaa riittää kokonaiseksi yöksi, ja keskustelun kiinnostavuus ylittää vielä nukkumisen tarpeen, kyseessä on pakko olla sielunkumppani tai ainakin lähellä sitä.
Yöllä tapahtuu paljon muutakin kiinnostavaa kuin jutteleminen ja toiseen ihmiseen tutustuminen. Hyvien yöllisten muistojen lista jo pelkästään omassa parisuhteessa on lähes loputon.
Ensimmäisen Rooman-reissun ensimmäisen päivän ilta. Jos olisimme mieheni kanssa menneet tylsästi kymmeneltä nukkumaan emmekä lähteneet kiireellä toteuttamaan kiihkeää haluani nähdä Flaviuksen amfiteatteri, en olisi ikinä saanut punaista ruusua Colosseumin juurella keskiyön lämpimässä hämärässä. Vaikka myöhemmin olen tajunnut ruusujenmyyjiä pyörivän Roomassa joka nurkassa romantiikannälkäisiä turisteja vaanimassa, tuntui silloin paikalle osuva ruusunmyyjä kuin pieneltä sadulta ja mieheni ruusunostoele maailman romanttisimmalta asialta. Ei olisi kuulemma miehenikään osannut arvata, että jonakin päivänä asioisi ruusuja myyvien extracomunitarien kanssa, mutta mitäpä sitä ei rakkaansa eteen tekisi. Vielä tänäkin päivänä mieheni välillä on ihan itsekin ylpeä itsestään, että osasi pelata korttinsa tuona iltana niin oikein ja tehdä minuun niin suuren vaikutuksen. Ilman omakehun häivääkään, totta kai...
Pitkälle yöhön venyneet kesäillat Teveren varrella. Rooman läpi virtaava Tevere eli Tiber-joki on päivisin rumanlikainen ja joenvarreltaan varsin epämääräinen (siltojen alla asustaa kodittomia, päihteiden väärinkäyttäjiä). Kesäiltaisin ja -öisin se kuitenkin muuttuu Trasteveren kohdilla kuin toiseksi maailmaksi ruokakojuineen, vaatebasaareineen, drinkkibaareineen ja ulkoilmaelokuvateattereineen. Mielestäni Rooman kaunein näkymä aukeaakin kesäöinä Isola Tiberinan kohdalla, jossa Tevere kuohuu pienen putouksen lailla oranssikeltaisten valojen loisteessa.
Mieheni kokkaamat pestopasta-ateriat opiskelijaboxissa aamuyön tunteina, kun ensin oli käyty niitä hyviä keskusteluja uuvuksiin asti. Minun oli pitkään vaikea käsittää, että italialaiset todella söivät pastaa siten, että lautanen oli sitä kukkuroillaan, ja kostukkeeksi riitti pari lusikallista kastiketta. Suomalainen tapa kun on ottaa neljäsosalautanen makaronia ja hukuttaa se kastikkeeseen. Nopeasti opin, että kun raaka-aineet, pastan keittoaika ja pastan laatu on kohdallaan, kastiketta todellakaan ei tarvitse puolta litraa ja pastaa uppoaa vaikka koko lautanen.
Istuskelu kello kaksi yöllä anoppilan parvekkeella Rooman valoja katsellen sen jälkeen, kun illalla raskaustestin näyttöön oli ilmestynyt kaksi vaaleanpunaista viivaa. Ja kyllä silloinkin keskusteltiin, ja paljon. Ja jos on moniin hyviin muistoihin liittynyt ruokaa, niin tuona hetkenä en saanut alas edes tavallista vettä...
Tyttäreni syntymäkin ajoittui perinteiseen nukkuma-aikaan eli aamukuuden tuntumaan. Takana oli uneton yö ja edessä kaksi samanmoista eli elin keskellä elämäni pahinta ja pisintä totaaliunettomuuskautta, mutta ei se ole jälkikäteen päällimmäisimpänä mielessä.
Olenko nyt siis vanha ja elämäni kaikki parhaimmat hetket ovat takanapäin, kun kello kymmenen jälkeen alan jo haaveilla pehkuihin painumisesta? Ei välttämättä. Nykyään öissäni on täysin uusi ulottuvuus, nimittäin yöheräilyt. Niitä aiheuttaa eniten omasta sängystään vanhempien sänkyyn tasaisen varmasti siinä kahdentoista ja aamuneljän välillä siirtyvä tytär, mutta heräilen kiitettävästi ihan itseksenikin. Ja kun herään, ei läheskään aina ole taattua, että uni tulee heti. Yön pitkinä tunteina on runsaasti aikaa ajatella, katsella nukkuvia rakkaita ja miettiä, että jonain päivänä nämäkin yölliset hetken ovat niitä parhaimpia muistoja. Sanotaanhan aina, että pikkulapsiaika ja sängyn jakaminen pyöriskelevien taaperoiden kanssa voi olla rankkaa, mutta tulee vielä aika, jolloin valvot öisin huolesta sekaisin ja tekisit mitä vain, että lapsesi olisi vieressäsi eikä ties missä - niin, kun et välttämättä nimittäin edes tiedä, missä teinisi viipottaa ja kenen kanssa keskustelee tai tekee herra ties mitä.
Niin vanha en onneksi sentään ole, että kello kymmeneltä nukkuminen olisi aina itsestään selvyys. Se vaihtoehto vain houkuttelee yhä useammin, mutta jos jotakin tarpeeksi kiinnostavaa on tiedossa, sänky saa odottaa. Tänään alkaisi kymmeneltä Euroviisufinaali, ja se on sillä hilkulla, kumpi houkuttekee enemmän. Kova aikomus on pysyä hereillä, mutta ei toki pelkästään euroviisujen takia. Onhan tänään myös lauantai-ilta, ja elämä säästäköön minut sentään siltä, että lauantaisin löytäisin itseni iltakymmeneltä nukkumasta. Niin vanhaksi en sentään koskaan tahdo tulla.
Kommentit
Lähetä kommentti