Hiljaisuuden kaipuu ja kello yhden bileet

Ihan vain siksi, että tätä on niin ikävä!

Ovatko italialaiset niin eläväisiä siksi, että heidän elämänsä (niin juhla kuin arki) on niin hektistä ja nopeatempoista, vai tekevätkö he juhlansa ja arkensa niin hektiseksi siksi, että ovat niin eläväisiä? Kumpi oli ensin, muna vai kana?

Muun muuassa sitä tässä pohdiskelen, istuessani kello puoli yksi yöllä tietokoneen ääressä. Taustalla pauhaa kaikkien aikojen älämölykonsertti, joka ei näytä laantumisen merkkejä.

Santa Maria delle Molen korttelijuhla on parhaimmillaan. Edellisessä blogitekstissäni kuvailemani minihuvipuistometeli oli vielä pientä - voi kun olisikin enää pelkkä mikrofoniin huutava tunnelmannostattaja ja karusellijytä ongelmana. Ongelmat ovat peräti moninkertaistuneet:

Eilisestä illasta asti piazzan baari on saanut päähänsä hankkia lisätienestejä levittäytymällä kävelykaduksi muutetulle autotielle - ja pystyttämällä sen keskelle ihka oikea diskon. Suomalaisena tätä on vaikea uskoa todeksikaan. Kuitenkin tilanne on se, että noin yhdentoista aikaan illalla alkaa baarin jättikaiuttimista tulvia diskomusiikkia kaiken kansan "iloksi". Tälläkin hetkellä meteli on sitä luokkaa, että on ihan turha mennä edes vuoteeseen - uni ei tulisi edes korvatulpat korvissa.

Kello kaksitoista meteli hetkeksi lakkasi, ja ehdin jo huokaista helpotuksesta. Muutaman minuutin kuluttua diskohitit top 100 -lista jatkoi kuitenkin pauhaamistaan. DJ varmaan vain kävi välillä espressolla. Mikä älyttömintä, puolenyön jälkeen musiikin volyymia nostettiin muutamalla asteella, vastoin kaikkia suomalaisia järjestyssääntöjä. Mutta nyt ollaankin Italiassa.

Diskot ovat ihan kivoja paikkoja, mutta omalla paikallaan eli suljetussa tilassa ja mahdollisimman kaukana omasta sängystä. En lakkaa pohtimasta, miten on mahdollista etteivät lähikatujen ihmiset lähde protestoimaan, vaan antavat melusaasteen vyöryä koteihinsa tähän aikaan vuorokaudesta. Ottaen vielä huomioon, että kaiken aikaa taustalla jytisee myös minihuvipuiston oma "disko" sekä muutaman tuhannen ihmisen iloinen juhlinta.

Tästä pohdinnasta kumpuaa myös tekstin alun kysymys: kumpi oli ensin, italialaisten eläväisyys vai heidän elämäntyylinsä ja juhlintansa hektisyys? Italiassa esimerkiksi korttelijuhla tarkoittaa, että 10 iltaa putkeen jokaisen kansalaisen korviin pakkosyötetään nopeatempoista jumputusta. Sillä ei voi olla olematta vaikutuksia ihmisten mielenlaatuun. Itse huomaan sen selvästi. Jumputus tekee minut hermostuneeksi ja kuin stressaantuneeksi kaiken aikaa. Pitkällä aikavälillä stressaantuneisuus voisi muuttua eläväisyydeksi, suurieleisyydeksi ja kovalla äänellä puhumiseksi - italialaisuudeksi siis.

Osansa tämänhetkisessä stressissäni on tietysti sillä, että meteli syö joka yö uniani 2-3 tunnilla, mutta ei se ole pelkästään sitä. Levottomuus tarttuu ja leviää muutenkin, kun koko ajan kuuluu kaikenlaista ärsykettä korville. Sanalla sanoen: ärsyttää.

Italialaisille tämä tuntuu olevan normaalia ja jopa miellyttävää, tapa juhlia. Eivät he kai häiriinny ja ärsyynny kuten minä. Esimerkiksi mieheni sisko nukkuu tälläkin hetkellä parhaillaan sikeästi kerrosta alempana huoneessaan, ikkuna auki. Jos itse asuisin Italiassa vuosikaudet, tottuisinkohan minäkin?

Sitä on vaikea uskoa, mutta kuka tietää. Ehkä minunkin stressinsietokykyni kasvaisi ja turtuisi siinä määrin, että rupeaisin itsekin pitämään tätä älämölyä mukavan ja tuntemaan oloni kotoisaksi tuhansien ihmisten seassa, mitä kovempi meteli sen parempi.. Tällä hetkellä kykenen vain tuntemaan kuinka stressihormonin määrä veressäni kasvaa kasvamistaan, happiradikaalien hyökkäykset kiihtyvät ja otsaryppyni syventyy joka huonosti nukuttu yö.

Aiemmin illalla olin toki mukana menossa minäkin. Näin jopa ihka elävänä toiminnassa alkuyöunieni suurimman vihollisen eli pyörivän huvipuistolaitteen juontajineen. Se näytti yhtä hölmöltä kuin kuulostaakin, pelkkä pyörivä vehje jossa ihmiset kiljuvat. Juontajan tunnelmannostatuspuheen sisältö pysyi edelleen salaisuutena, sillä siitä ei saanut selvää edes lähietäisyydeltä  - seurausta siitä, kun mikrofoniin huutaa liian lujaa.

Kotiin päin lähdimme hieman yhdentoista jälkeen, kun tyttäreni ilmoitti olevansa väsynyt. Jäin jälleen miettimään, miten jaksavat ne lukemattomat pikkulapset, jotka jäivät karuselleihin ja kaduille leikkimään meidän jälkeemme. Diskobaarissakin näkyi olevan aika monet rattaat parkissa.

Siitä lähtien onkin sitten stressaannuttu sisällä suljettujen ikkunoiden takana. Takana on 35 asteen hellepäivä, joten ikkunoita olisi ihan mukava pitää aukikin, mutta minkäs teet. Tähän loppuun voisi tietysti lisätä, että kukapa minut on pakottanut täällä Roomassa oleskelemaan korttelijuhlien ajan, kun kotiinkin olisi voinut mennä. Niinhän se on on. Asioista saa valittaa, mutta vain tiettyyn rajaan. Kyseessä kun ei sittenkään ole maailman vakavin asia.

Lisäksi illan metelihirviöpainajainen unohtuu melko nopeasti seuraavana aamuna, kun pahimmasta huonosti nukutun yön jälkeisestä aamuväsymyksestä on selvinnyt. Kun aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja tietää että lounaaksi on ruokana itse tehtyjä gnoccheja, ei mahdollinen ärtymys kauan kestä. Kaikella on hyvät ja huonot puolensa, niin myös Italiassa oleskelulla!