Matkataudissa

Pitkän matkan kohokohta voi olla vaikkapa saippuakuplia puhaltava nalle.

Matkakuume on jännä juttu. Se kutkuttelee usein kotona, varsinkin kun on pimeää, kylmää ja vähän ankeaa. Miten kiva olisi lähteä, nähdä uusia paikkoja, avata hotellihuoneen ovi ensimmäistä kertaa. Miten hankalaa on pakata, odotella lentokentillä tai liikenneruuhkissa, raahata matkalaukkuja, unohtaa aina uudelleen mihin sivutaskuun olikaan minkäkin matkatavaran pakannut, sitä ei matkakuumeessa ajattele.

Oikein pitkällä matkalla matkakuume voi kääntyä matkakuumeen jälkitaudiksi, matkaväsymykseksi. Niin taisi käydä meille tällä(kin) Rooman-matkallamme autoillen. Jo ennen kuin auto starttasi Rooman-mummolan pihalta, ilmassa oli lievää uupumusta:

Kahden kuukauden oleskelun aikana kerääntyneen ja ympäri yläkertaa levinneen tavaran pakkaaminen oli käynyt työstä. Ihme kyllä auto ei pullistellut tavarasta, kuten monella muulla kerralla, mutta se kertonee enemmän lukuisten autoreissujen kerryttämästä pakkaamistehokkuuden kasvusta kuin tavaramäärän vähentymisestä. On ihmeellistä, miten paljon tavaroita voikaan mahtua siihen alle 10 senttimetrin levyiseen kaistaleeseen, joka jää auton seinän ja matkalaukkujen väliin takakontissa (mm. kolme kenkäparia, sateenvarjo, pari takkia, kaksi vesipulloa ja koiran juomakuppi). Puhumattakaan jalkatilasta lapsen turvaistuimen edessä.

Paluumatka kesti peräti 5 päivää, sillä siihen sisältyi vuorokauden pysähdys Bolognassa työasioiden vuoksi. Viisi päivää reissun päällä on paljon, ja autolla matkatessa sen aikana tapahtuva lämpötilan lasku saa pientä pehmeyttä: Rooman 28 asteen lämpö vaihtui ensin Bolognan 25:een. Seuraava pysähdys Trentossa tuntui jo todella kylmältä, kun illansuussa hotelliimme saavuimme: 16 astetta. Saksan Rothenburgissa, vakiopysähdyspaikassamme, olikin jo lähes talvinen tunnelma, 11 astetta. Asiaa ei parantanut se, että hotellimme lämmitysjärjestelmä tuntui olevan keskiajalta kuten hotellia ympäröivä miljöö. Vessassa tuntuva pistävä homeenhaju ei tehnyt yöstä yhtään miellyttävämpää, ja lopputulos oli oikeastaan aika odotettu: aamulla heräsivät kurkkukipuun niin lapsi kuin mies.

Ja siinä sitä taas oltiin, matkataudissa keskellä Euroopan-ylitystä. Tunnelmat eivät olisi voineet olla masentavammat, vaikka aamupäivä Rothenburgissa olikin syksyisen aurinkoinen. Herkullista ja kauan odottamaani, paikan päällä puristettua omenamehua sentään saimme taas juoda, kuten viime vuonnakin (lue viime vuoden automatkasta täältä). Lasta ilahdutti kurkkukivusta huolimatta paikallisen lelukaupan ikkunassa saippuakuplia puhalteleva nallekarhu. Sitä tuijoteltiin niin kauan kuin vilustuneena uskalsi ulkona paikoillaan seisoskella.

Viimeinen ajopäivä Rothenburgista Travemündeen sujui siis kuumeista lasta viihdyttäen ja pahenevan kurkkukipunsa kanssa taistelevaa miestä piristäen. Onneksi itse olin vielä siinä vaiheessa kunnossa, vaikka mielelläni olisin kyllä lapsen kuumeen itselleni ottanut. Lapsen sairastaminen on aina ikävää ja joka kerta vähän huolettaakin, mutta eritysen ikävää se on keskellä pitkää automatkaa ja kun edessä on 27 tunnin laivamatka.

Kun pääsimme torstai-iltana laivan hyttiin, miehellekin alkoi nousta kuume ja lapsi hehkui lämpimänä kuin kuumavesipullo kuumelääkkestä huolimatta. Onneksi kuumemittari ei toiminut, sillä kuumeen mittaaminen siinä tilanteessa olisi huolestuttanut varmaan vain enemmän. Seuraavana aamuna pisteli jo minunkin kurkkuani.

Aloimme pohtia mieheni kanssa, olemmekohan jo liian vanhoja tällaiseen. On jo toinen kerta peräkkäin, kun saamme matkataudin autoreissulla Roomasta Helsinkiin, ehkä se on jokin merkki. Että terveys ei kestä, että ikä alkaa painaa, että lentokoneitakin on olemassa.

Joka tapauksessa taas tuntuu siltä, että nyt ihan oikeasti ei enää ikinä autolla. Kauankohan tunne tällä kertaa kestää? Viikon, kuukauden, puoli vuotta? Ainakin vielä pää on liian pilvissä raittiista ulkoilmasta, ällistyttävästä nukkumisrauhasta ja omasta keittiöstä, että matkakuumeen paluu on enemmän kuin epätodennäköistä.

Arvatkaapa, mitä olen syönyt nämä kolme kotipäivää? Kalakeittoa, hernekeittoa, siskonmakkarakeittoa, kaurapuuroa, riisipuuroa, puolukkapuuroa, mustikkakeittoa, piimää, syysomenoita. Kun lapsi syö päivällisellä pastaa, poistun huoneesta juustolla ja voilla päällystetty ruisleipä kädessäni. Kun mieheni ehdotti pitsojen ostamista pakkaseen äkkinälän varalle, olin nakata häntä karjalanpiirakalla.

Pasta- ja pitsayliannostus on ilmeinen, mutta toivottavasti ja todennäköisesti kuitenkin väliaikainen. Otetaan se matkataudin jälkioireena.

Lopuksi muutama kuva matkan varrelta:

Bolognan kukkamarkkinoilla.

Tortellineja lihaliemessä - perinteinen bolognalainen ruokalaji.

Matkan viimeinen pasta-annos Bolognassa lounaalla.

Trentossa hotellinäkymät olivat jo näin hienot.

Asuimme Sporting Trento -nimisessä hotellissa, joka ilmeisesti rakennettiin Torinon olympialaisiin. Paikka olikin tosi sporttinen, zumpa-tunnit kaikuivat receptioniin saakka, joka toinen oli pukeutunut urheiluvaatteisiin ja illalla koiranpissatuslenkillä näkyi, kuinka lenkkeilijöitä painui illan pimeyteen juoksupoluille.

Trentossa söin matkan viimeisen pizzan - ihan mukiinmenevä se kyllä oli herkkutatteineen ja bufala-mozzarelloineen.

Miehen ja lapsen alkupalalautanen oli tämän näköinen. Prociutto di cervoa (kauriinlihaleikkelettä), speckiä, bresaolaa, pecorino sardo -juustoa, asiago-juustoa...