Hyötyliikuntaa

Hyödyllisiä välineitä.

Luuletko olevasi tosiliikkuja, kun käyt kaksi kertaa viikossa lenkillä, kerran joogatunnilla ja pari kertaa kuussa uimahallissa? Tällainen liikuntamäärä tekee toki hyvää, mutta painonhallinnan kanssa sillä on yllättävän vähän tekemistä.

Yleinen harhaluulohan on, että liikunnalla laihtuu. Tai laihtuuhan sillä, mutta silloin pitäisi liikkua tuntikausia päivässä ja usein vähintään keskiraskaalla sykkeellä. Maratoonarit ja huippu-urheilijat ovat erikseen, tavalliset pulliaiset eivät liikunnalla laihdu. Vaan ruualla.

Hyvän ruokavalion rinnalla hyötyliikunta on tosin tehokas apuri laihtumiseen tai ihan vain peruskunnon ylläpitämiseen, jopa kohottamiseen, riippuen lähtötasosta. Perinteiset konstit eli rappuset hissin sijaan, pysäkinvälien käveleminen, auton jättäminen useammin kotiin, olohuonetta ympäri käveleminen puhelimessa lörpötellessä toimivat.  Sen huomasin itsekin eräässä erityisessä elämänvaiheessa:

Painoni ei milloinkaan tippunut yhtä vauhdikkaasti kuin silloin, kun kotiin tuli vauva ja myöhemmin hänestä kasvoi viipeltäjätaapero. Kaikki päivät menivät hänen perässä pysymiseen, leikittämiseen ja kantamiseen. Kun tuli koirien lenkin aika, vauva vain rintareppuun ja tehotreenikävely oli valmis. En varmaan ollut kymmentä minuuttia kauemmin paikoillani päivän aikana, paitsi silloin kuin imetin. Sekin tapahtui usein kävellen vauvani ruokailumieltymyksistä johtuen.


Kun aloittelin juoksuharrastusta uudelleen lapsensaantitauon jälkeen, ajattelin olevani rapakunnossa. Mutta jo ensimmäisistä lenkeistä lähtien juoksu alkoi sujua, ja loppukesästä juoksin jo lähes entiseen tahtiin. Hyötyliikunta oli pitänyt minut kunnossa.

Nyttemmin vauvasta on tullut leikki-ikäinen, joka jo istuu välillä hänkin paikoillaan pidempiä aikoja esimerkiksi tv:n ääressä, ja minullakin on taas aikaa istua, valitettavasti. Ei silti, että painon kanssa olisi vakavia ongelmia, mutta parhaimpien aikojen juoksukuntoa on tällä hetkellä ikävä. Talvi erinäisine syineen on vienyt juoksusta terän, eikä kauan odotettuja hiihtokelejä ole vieläkään kuulunut. Viikonlopuksi tosin on luvattu Helsinkiin reilusti lisää lunta, mutta kurkkuni tuntuu asettelevan kaktusta paikoilleen kuin kiusallaan juuri tänään. Jos nyt sairastun flunssaan enkä pääse viikonloppuna hiihtämään,  julistan itseni virallisesti kaikenlaisten epäonnisten sääilmiöiden kiusan kohteeksi. Lapsi kurkkukivussa jo onkin, joten kaikki edellytykset asialle ovat olemassa.

Mutta miksi hyötyliikunta-asia on putkahtanut mieleeni juuri nyt, johtuu aivan toisesta asiasta. Tuoreessa muistissa on vielä Italian-isovanhempien uudenvuodenvierailu Suomeen, jossa paitsi kelit olivat kauheat, myös terveyden kanssa oli suuria ongelmia. Siksi anoppini asettama yksi reissun tavoitteista meni sekin vähän mönkään, nimittäin mahdollisimman runsas ulkoilu ja kävely. Onhan useammankin kerran hänen kanssaan ollut puhe, miten tärkeää kävely ja edes kevyt liikunta on ja kuinka se tukee painonpudotustavoitteita. Anoppini on vain ehkä yksi laiskimmista ihmisistä, mitä kävelyyn tai arkiaktiivisuuteen tulee, ja hän itsekin naurusuin sen myöntää.

Kävelimme toki hänen mittapuunsa mukaan runsaasti lähes joka päivä, jopa 4 kilometriä kerralla, mutta tarkoitus oli kävellä vieläkin enemmän. 

Joka tapauksessa anoppi innostui kävelystä ja jopa lupasi lähteä joku kerta miehensä mukaan tämän joka-aamuiselle kävelylle. Myös miehen sisko oli selviytynyt Suomen-vierailun liikunnallisesta puolesta ja salaa toivoin hänenkin hieman innostuvan kävelyn jälkikäteen tuomasta mukavasta olosta.

Minäkin olin innostunut. Vihdoinkin olin saanut liikettä kroonista liikkumiskammoa kärsiviin Italian-sukulaisiini, jotka tavallisesti hurauttavat 300 metrin päähän lähikauppaan autolla.

Innostukseni lopahti pari päivää sitten, kun soittelimme Rooman-kuulumisia Skypellä. Anoppi ja mieheni sisko valittelivat sitä, etteivät olleet neljään päivään poistuneet kotoa ja että alkoi jo toden teolla tylsistyttää. Taasko flunssaa tai muuta inhaa tautia?

Ei, vaan talon hissi on rikki.

Tämä sai minut tajuamaan, että kaikki puheeni hyötyliikunnan tärkeydestä olivat menneet kuuroille korville heidän kohdallaan. Ylipaino ei todellakaan lähde ainakaan sillä asenteella, että kiipeäminen kolmanteen kerrokseen on ylivoimainen ponnistus ja mielummin olla möllötetään neljä päivää putkeen kotona. En taida enää jaksaa ja viitsiä tuhlata intoani näiden laiskimusten laihdutuksen tukemiseen ja siihen neuvojen antamiseen. 

Sen vielä ymmärrän, ettei Rooman kaduilla ole kovin mukavaa harrastaa kävelylenkkejä, automeren, saasteiden, koirankakkojen ja kapeiden jalkakäytävien keskellä. Vaatii todellista innostusta ja paneutumista, että löytää kävelyn ilon sellaisessa ympäristössä - ja vähän viitseliäisyyttä jotta löytää ne rauhallisemmat kävelyreitit, jotka eivät välttämättä ole ihan kotioven edessä. Jos asuisin vakituisesti Roomassa, omatkin kävelymääräni putoaisivat takuulla vähintään puoleen. Edes koirani ei tunnu nauttivan kävelystä italialaisen stressaavassa ympäristössä, varsinkin kun stressiä (lue:ylikiihtymistä) aiheuttavia kissoja vilahtaa joka kadunkulmassa ja autojen alla.

Mutta kun tietää, että istuminen tappaa ja vain säännöllisellä kävelyllä ja jatkuvalla aktiivisuudella voi pitää kehon ja mielen terveenä ja virkeänä, ei asiaa oikeastaan edes ajattele tai anna itselleen muita vaihtoehtoja. Aina on lähdettävä liikkeelle.

Kunpa vain saisin porraskammoiset läheisenikin tajuamaan tämän.