Oi paista päivä lämpöinen, suo lohtua maan lapsille
Viime viikonloppuna oli upea ulkoilukeli. Aurinkoinen ja häikäisevän kirkas, lämpötila pakkasen puolella, mutta se teki ilmasta jos mahdollista vielä upeamman. Talvinen, raikas päivä.
Heti tuli paniikki: pakko ulkoilla mahdollisimman paljon. Sisälle ei niin hienona päivänä kerta kaikkiaan saa jäädä. Kävelylle, pulkkamäkeen tai hiihtämään, ei väliä, kunhan vain on ulkona.
Sama tapahtuu keväällä/kesällä/syksyllä. Kun aurinko paistaa, on kauheat paineet järjestää jotain ulkotoimintaa. Terassille, piknikille, lenkille, retkelle, niin kauan kuin aurinkoa riittää!
Mitähän tällaisille paineille kävisi, jos asuisi maassa, jossa paistaa melkein aina, kuten Italiassa? Poistuisivatko ne?
En ole koskaan asunut esimerkiksi Italiassa niin pitkiä aikoja kerrallaan, että olisin voinut testata asiaa kunnolla itse. Niiden neljän kuukauden pätkien aikana, jotka enimmillään olen Roomassa asunut, aurinkopakkoulkoilu on ollut voimissaan lähes koko ajan, varsinkin kun pitkät oleilut osuivat syksy- ja talviaikaan.
Roomassakin on usein pilvistä talvella ja syksyllä, mutta toki paljon enemmän aurinkoa ja valoa kuin täällä Helsingissä. Kun aurinko paistaa, en osaa viettää aikaa sisällä, vaan löydän itseni heti vähintään parvekkeelta. Suomalaisena se on minulle jokin sisäsyntyinen juttu.
Kun tapasin mieheni, juttelimme heti alkuun siitä, miten olin kateellinen hänen kotimaansa aurinkoisuudelle. Sinä onnellinen, minä sanoin, saat paistatella auringossa kaiket päivät. Vaan mitä hän tunnustikaan: hän kuulemma pysytteli erityisesti kesällä sisätiloissa päivät pitkät, koska aurinko paistoi useimmiten liian kuumasti.
Silloin tuntui, että tasan eivät käy onnen lahjat tässä maailmassa. Eivätkä ne tietysti käykään, monien paljon vakavampienkin asioiden suhteen. Tämä aurinkoasia on vain pikkujuttu.
Tarkoitus oli kirjoittaa kepeä kirjoitus keväisestä säästä (aloitin tekstin jo alkuviikosta), mutta huomaan taas sortuvani samaan melankoliaan, joka oli yksi syy siihen miksi blogi jäi viimeksi tauolle. Minusta tuntuu, että elämme niin julmassa ja epävarmassa maailmassa, että tuntuu monesti typerältä keskittyä joihinkin mitättömiin asioihin, varsinkin jos mukana on vähänkin valitusta, vaikka leikkimielistäkin.
Mitä minä olen valittamaan siitä, jos aurinko ei tarpeeksi paista, sää on vähän kurja tai rattaita uuden hankalan seisomalaudan kanssa lumiloskassa työntäessä tulee inhottavan hiki? Onko muka vakavaa, jos jokin pikkuasia ei mene mieleni mukaan? Kun siinä sivussa maailma on ajautumassa kaaokseen, tai kenties on jo siinä, riippuu mistä näkökulmasta katsoo.
On tietysti oltava tarkkana, ettei ala kantaa liikaa koko maailman murheiden taakkaa, koska se ei auta yhtään. Päinvastoin, se tuhoaa sen pienenkin ja tuiki tärkeän ilon, jota me yksilöinä voimme vielä tuntea. En haluakaan hukkua maailman murheiden alle, mutta en voi sille mitään, että asiat tulevat liki.
Eivätkä murheet aina niin kaukaisia ole. Huoli läheisistä ihmisistä painaa, heidän terveydestään ja hyvinvoinnistaan. Sairaudet ja sydänkohtaukset eivät säästä ketään meistä. Tänään siitä tuli taas muistutus, kun sain kuulla lähipiirissä nuoren ihmisen sydänkohtauksesta, onneksi tämä ihana ihminen jäi henkiin ja on toipumassa.
Usein tuntuu, että sairaudet ja vaivat iskevät juuri heihin, jotka niitä vähiten ansaitsisivat. Heihin, joilla on kaikkein kultaisin sydän.
 |
| Aurinkoa, aurinkoa! |
Sama tapahtuu keväällä/kesällä/syksyllä. Kun aurinko paistaa, on kauheat paineet järjestää jotain ulkotoimintaa. Terassille, piknikille, lenkille, retkelle, niin kauan kuin aurinkoa riittää!
Mitähän tällaisille paineille kävisi, jos asuisi maassa, jossa paistaa melkein aina, kuten Italiassa? Poistuisivatko ne?
En ole koskaan asunut esimerkiksi Italiassa niin pitkiä aikoja kerrallaan, että olisin voinut testata asiaa kunnolla itse. Niiden neljän kuukauden pätkien aikana, jotka enimmillään olen Roomassa asunut, aurinkopakkoulkoilu on ollut voimissaan lähes koko ajan, varsinkin kun pitkät oleilut osuivat syksy- ja talviaikaan.
Roomassakin on usein pilvistä talvella ja syksyllä, mutta toki paljon enemmän aurinkoa ja valoa kuin täällä Helsingissä. Kun aurinko paistaa, en osaa viettää aikaa sisällä, vaan löydän itseni heti vähintään parvekkeelta. Suomalaisena se on minulle jokin sisäsyntyinen juttu.
Kun tapasin mieheni, juttelimme heti alkuun siitä, miten olin kateellinen hänen kotimaansa aurinkoisuudelle. Sinä onnellinen, minä sanoin, saat paistatella auringossa kaiket päivät. Vaan mitä hän tunnustikaan: hän kuulemma pysytteli erityisesti kesällä sisätiloissa päivät pitkät, koska aurinko paistoi useimmiten liian kuumasti.
Silloin tuntui, että tasan eivät käy onnen lahjat tässä maailmassa. Eivätkä ne tietysti käykään, monien paljon vakavampienkin asioiden suhteen. Tämä aurinkoasia on vain pikkujuttu.
Tarkoitus oli kirjoittaa kepeä kirjoitus keväisestä säästä (aloitin tekstin jo alkuviikosta), mutta huomaan taas sortuvani samaan melankoliaan, joka oli yksi syy siihen miksi blogi jäi viimeksi tauolle. Minusta tuntuu, että elämme niin julmassa ja epävarmassa maailmassa, että tuntuu monesti typerältä keskittyä joihinkin mitättömiin asioihin, varsinkin jos mukana on vähänkin valitusta, vaikka leikkimielistäkin.
Mitä minä olen valittamaan siitä, jos aurinko ei tarpeeksi paista, sää on vähän kurja tai rattaita uuden hankalan seisomalaudan kanssa lumiloskassa työntäessä tulee inhottavan hiki? Onko muka vakavaa, jos jokin pikkuasia ei mene mieleni mukaan? Kun siinä sivussa maailma on ajautumassa kaaokseen, tai kenties on jo siinä, riippuu mistä näkökulmasta katsoo.
On tietysti oltava tarkkana, ettei ala kantaa liikaa koko maailman murheiden taakkaa, koska se ei auta yhtään. Päinvastoin, se tuhoaa sen pienenkin ja tuiki tärkeän ilon, jota me yksilöinä voimme vielä tuntea. En haluakaan hukkua maailman murheiden alle, mutta en voi sille mitään, että asiat tulevat liki.
Eivätkä murheet aina niin kaukaisia ole. Huoli läheisistä ihmisistä painaa, heidän terveydestään ja hyvinvoinnistaan. Sairaudet ja sydänkohtaukset eivät säästä ketään meistä. Tänään siitä tuli taas muistutus, kun sain kuulla lähipiirissä nuoren ihmisen sydänkohtauksesta, onneksi tämä ihana ihminen jäi henkiin ja on toipumassa.
Usein tuntuu, että sairaudet ja vaivat iskevät juuri heihin, jotka niitä vähiten ansaitsisivat. Heihin, joilla on kaikkein kultaisin sydän.
Kommentit
Lähetä kommentti