Hometta ja terveysongelmia

Flunssatroppeja

Pitikin mennä avaamaan suuri suuni toissapäiväisellä kyläilyllä siskon luona! Koko talven olin pitänyt lausetta sisälläni, sillä olen tavallaan aika taikauskoinen, vaikka etupäässä yritän olla olevinani muuta.

On nimittäin tuntunut ihan uskomattomalta, että lapsemme ovat selvinneet koko talven ilman ainuttakaan flunssaa tai muuta sairautta, jouluun ajoittuvaa, helposti sujunutta vesirokkoa lukuunottamatta. Kuusi pitkää ja kylmää kuukautta terveinä, vain me vanhemmat pari kertaa kurkkukivun ja lievän lämmön kourissa.

En ole uskaltanut asiaa edes ääneen sanoa, sillä olen pelännyt sen rikkovan taian. Toissapäivänä päätin vihdoin uskaltaa. Ja päästin kohtalokkaan lauseen suustani: "Meillä ei olla oltu sairaana yli puoleen vuoteen", toki oikeaoppisesti puuta koputtaen. Mutta ei auttanut:

Heti seuraavana iltana huomasin, ettei keskimmäisellä lapsella ihan normaali olotila ole. Oudointa oli ruokahaluttomuus, hyväruokahaluisesta lapsesta kun on kyse. Tänään ruokahaluttomuus on jatkunut, ja nyt poika nukkuu olohuoneen sohvalla kuumeesta lämpimänä.

Olen itsekin kurkkukipuinen, mutta siinä nyt ei mitään uutta ole. Tämä on tavallista tuuriani, kun lähitulevaisuudessa siintää odotettu matka, tällä kertaa pääsiäisreissu Roomaan. Tai kun odotettavissa on vieraita Italiasta, kuten kävi viime kesän lopulla. Appivanhemmat viettivät meillä kaksi mukavaa viikkoa esikoisen eskarinaloituksen merkeissä, ja tuosta ajasta 11 päivää olin järkyttävän flunssan, kovan kuumeen ja vielä kovemman yskän kourissa.

Oli siinä sitten puolin ja toisin kestämistä, kun minä yskin keuhkoni pihalle kaiket yöt, toiset yrittivät nukkua, ja appivanhemmilla oli jatkuva ja kasvava huoli minusta, olinhan raskaana ja kannoin vatsassani heidän kallisarvoista lastenlastaan. Muutenkin olen huomannut, että Italiassa raskaana olevia huomioidaan ja pidetään "kuin kukkaa kämmenellä" vielä enemmän kuin Suomessa, ja etenkin appivanhempani ovat tässä kunnostautuneet äärimmilleen.

Heistä oli tietysti ihan kamalaa katsoa, kun podin tautia ja yritin hoitaa emännänvelvollisuuksiani siinä sivussa. Mars lepäämään siitä, sain jatkuvasti kuulla.

Tämä nykyinen kurkkukipu on vielä pientä viime kesän kovan flunssan rinnalla, ja toivon sydämestäni ettei tämä tästä pahemmaksi kehkeydy. En haluaisi joutua ensi viikolla anoppilaan samanlaisen yskän ja räkätaudin kourissa kuin viime näkemällä.

Ennen kaikkea tietysti toivon, että lapseni paranisi nopeasti eikä kukaan olisi sairaana, kun matkapäivä koittaa. Itse kyllä kestän kaikenlaista vaivaa ja sairautta, mutta lapsille semmoisia ei millään soisi. Vanhempana olemisen ylivoimaisesti hankalin ja vaikein asia ovat lasten sairastamiset. Ilman flunssia, influenssoja ja vatsatauteja pikkulapsielämä olisi suorastaan naurettavan huoletonta ja helppoa.

Enkä tarkoita nyt niinkään sitä, että omat yöunet menevät sairaan lapsen unta valvoessa tai että oksennuksia on inhottava siivota, vaan sitä huolta, joka pieninkin häikkä heidän terveydentilassaan aiheuttaa. Se huoli vyöryy päälle ja lähes salpaa hengen, joka kerta.

En tiedä, aiheuttiko tämän nyt iskeneen sairauden todella se, että rupesin "kehuskelemaan" terveenäoloputkella. Oikeastaan en edes asialla kehuskellut, totesin vain, eikä keskustelussa tavallaan ollut edes keskiössä sairauksien puuttuminen, vaan se mistä hyvä terveydentila luultavasti on johtunut.

Ei liene pelkkää sattumaa, että sen jälkeen kun remontoimme lastenhuoneen ja kodinhoitohuoneen välisen, kuivaa hometta sisältäneen seinän pois lokakuussa, sairasteluputki katkesi. Olimme erittäin ajattelemattomasti lykänneet remonttia monta vuotta ja ihmetelleet samalla esikoisemme infektioherkkyyttä. Olimme jo tottuneet siihen, että hän on vähän väliä sairaana ja turtuneet pitämään sitä normaalina.

Turruimme pitämään "normaalina" myös hänen pari vuotta jatkunutta yölevottomuuttaan, kuorsausta, suun kautta hengittämistä ja lopulta uniapnean kaltaista oireilua. Kävimme erikoislääkäreillä, jotka suosittelivat ilman tarkempia tutkimuksia kitarisaleikkausta.

Viimein viime syksynä löysimme Töölön Mehiläisestä sen, jota kaikki vanhemmat sairasteleville lapsilleen toivovat: asiantuntevan ja potilaaseen kokonaisvaltaisesti paneutuvan lääkärin. Hän soitti tyttäremme asioista jopa vapaa-ajallaan meille, huolehtien kaikesta ja varmistaen että kaikki tarpeellinen on tutkittu.

Hän tutki lapsemme perusteellisesti ja totesi, että kitarisat olivat suurentuneet ja näyttivät vaativan leikkausta. Ennen sitä lääkäri kehotti vielä miettimään, löytyisikö suurentumiselle ja oireille jotakin syytä. Ettei suin päin rynnättäisi leikkaukseen, joka kuitenkin on aina leikkaus riskeineen. Ja kitarisat kun eivät itsestään noin vain suurene, vaan siihen täytyy aina olla jokin syy. Oliko meillä kenties lemmikkejä, joille tyttö voisi olla alleginen? Onko sisäilmassa vikaa? Voisiko olla hometta?

Tiesimme, että lastenhuoneen seinässä oli läikkä kuivunutta hometta yli 15 vuoden takaisen vesivahingon jäljiltä, mutta jostain mielettömästä syystä elimme uskossa, ettei kuiva home voi aiheuttaa oireilua.

Kunnes kuulimme, että asia voi olla juuri päin vastoin. Kuiva home voi olla jopa märkää hometta vaarallisempaa. Kiitos lääkärin, saimme sysäyksen tehdä seinäremontin samoin tein.

Sovimme, että remontin jälkeen seuraamme tytön vointia muutaman kuukauden ajan ja  tulemme sitten uusintakäynnille. Kun remontti oli tehty, tapahtui ihmeitä. Tytön yöhengitys muuttui muutamassa viikossa täysin normaaliksi, hengityskatkot hävisivät samoin kuin muut epämääräiset oireet, kuten huimauksen tunne.

Myös pikkuveli, joka oli ollut hyvin terve lapsi siihen asti, kunnes muutti vanhempien huoneesta nukkumaan lastenhuoneeseen ja sänky juuri homeläikän kohdalle, sai remontin jälkeen takaisin normaalin terveytensä. Sen kahden kuukauden aikana, kun hän oli homeseinähuoneessa nukkunut, hän yhtäkkiä sairasti kaksi flunssaa, yhden korvatulehduksen, yhden kaulafistelitulehduksen ja enterorokon. Lisäksi hän oli alkanut yskiä öisin.

Pojan oireilu toi lisävarmuutta sille, että home tosiaan oli vaarallista ja aktiivista lajia. Tyttären sairastelun väheneminen olisi voinut vielä juuri ja juuri mennä iän karttumisen piikkiin, mutta pikkuveljen tilanne ei enää voinut tuntua pelkältä sattumalta. Eikä tietysti esikoisen yöhengitysongelmien poistuminen.

Pian on meillä esikoisen uusintakäynti erikoislääkärillä edessä, ja mielenkiintoista on nähdä kitarisojen tilanne. Ovatko ne jopa pienentyneet? Joka tapauksessa oireet ovat poistuneet, eli mitä todennäköisimmin poistoleikkaukselta vältytään.

Voi sitä jossittelun määrää ja tyhmyyden tunnetta, joka minut usein yhä vieläkin valtaa. Miksi emme tajunneet poistaa homeseinää aikaisemmin? Miten monelta sairaudelta rakas tyttäremme olisi välttynytkään, ja miten monelta huolelta me vanhemmat. Toki tiedän, että jossittelu ei auta, ja yritän keskittyä olemaan onnellinen siitä, että sentään edes nyt ymmärsimme asian hoitaa kuntoon.

Ja nämä kuusi tervettä talvikuukautta ovat tuntuneet aivan ihanilta. Kaikki edelliset talvet ja kesätkin ovat menneet sairastaessa vähintään kerran kuukaudessa. Välillä tuntui, että riitti kun astuimme kotiovesta ulos, niin jo jokin pöpö lensi tyttäremme nenään ja hän sairastui välittömästi, kuumeen noustessa usein jopa 40:een. Nyt hän on käynyt eskaria viikosta toiseen ja vain kerran on tainnut nenä olla hieman tukkoinen.

Kovasti olen tässä kirjoittaessani koputellut puuta, mutta vaikka tästä julkisesta avautumisesta seuraisi jälleen uusi sairasteluputki, kantavat viime talven hyvät muistot pitkälle. Ja joka tapauksessa on ilahduttavaa tietää, että inha homeläikkä on poissa sisäilmaa pilaamasta.