Iltaelämää ja elämän parhaita iltoja

Iltaohjelmaa lapsille - nukketeatteria Roomassa

Palatakseni edellisen blogikirjoitukseni aiheeseen mainitsen, että sen lisäksi että ovat lapsiystävällisiä, italialaisilla on myös ihastuttava kyky ottaa lapset osaksi arkea ja juhlaa. Olen useasti ihmetellyt esimerkiksi italialaista tapaa syödä myöhään ulkona lapset mukana. Ei siinä muuten mitään, mutta miten ihmeessä ne lapset jaksavat valvoa?

Omakohtaista kokemusta sain juuri päättyneellä Rooman-reissulla. Pitkäperjantain iltana kokoonnuimme kavereiden kanssa yhteen, viisi pariskuntaa ja kahdeksan lasta. Aloitimme kahdeksalta, aikaan jolloin suurin osa suomalaisista lapsista jo joko nukkuu tai ainakin on iltapuuhissa. 

Minua kauhistutti ajatus, että lähdemme liikenteeseen siihen aikaan illasta, vauvakin meillä vielä ja kaikki. Yritin puhua ystäviäni ympäri, että olisimme aloittaneet pizzansyönnin jo seitsemältä - sitä aikaisemmin tiesin olevan täysi mahdottomuus. Vaan miten kävikään:

Pizzeriasta ei vielä edes kuljetettu pizzoja kotiin kello seitsemän, kun koko paikka oli vielä kiinni! Kuten useimmissa ravintoloissa, sielläkin keittiö avautui vasta kahdeksan maissa eli aikaan, jolloin kunnon italialainen vasta suuntaa ajatuksensa syömiseen. 

Lopulta pizzat saapuivat kotiin varttia yli kahdeksan, kompromissina. Syöminen alkoi siinä puoli yhdeksän maissa, kymmeneltä siirryttiin jälkiruokaan. Sen jälkeen juttu jatkui vielä reilusti yli puolenyön - lapset innokkaina mukana menossa täysin pirteinä. Siis ne italialaiset lapset. Meidän lapset simahtivat täysin. Vauva tietysti ensimmäisenä, melkein heti pizzojen saapumisen jälkeen. 

Seuraavaksi nukahti kaksivuotias keskimmäinen, kohta jälkiruuan jälkeen keittiön tuolille. Eskarilainen sinnitteli kyllä koko illan hereillä, mutta jossakin vaiheessa pamahti migreenipäänsärky päälle, oudosta rytmistä varmaankin johtuen. Särkylääkkeellä se lähti, ja yhdentoista jälkeen hän taas peuhasi lastenhuoneessa muiden mukana. 

Kun varttia yli kaksitoista yöllä teimme lähtöä kotiin, isäntäperheen 2- ja 4- vuotiaat lapset aloittelivat vielä yhtien jättipääsiäismunien syömistä. En tiedä, missä vaiheessa he menivät nukkumaan, ja ennen kaikkea en tiedä, miten he jaksoivat herätä seuraavana päivänä päiväkotiin. Omat lapsemme nukkuivat rättiväsyneinä yli kymmeneen aamulla, mikä on heille todella myöhään. 

Kotona meillä on aika tarkka rytmi - viimeistään yhdeksältä mutta yleensä jo aiemmin lapset jo nukkuvat. Jännitin etukäteen iltaa, jona tiesin rytmin venyvän äärimmilleen, mutta se menikin oikein hyvin. Oli rentouttavaa olla kerrankin välittämättä kellosta, vaikka lapset olivat mukana. He jaksoivat ja pysyivät mukana menossa, vaikka kello kävikin myöhäistä. Kaikilla oli hauskaa. Välillä juteltiin aikuisten juttuja ja välillä availtiin jättisuklaamunia yhdessä. Syötiin pizzaa, naurettiin, lapset ja aikuiset yhdessä, puoleenyöhön asti.

Se oli todella hauska ilta, ja tuollaisten iltojen voisi kuvitella jäävän lapsien mieleen aikuisikään saakka iltoina, jolloin vanhemmat höpöttivät juttujaan, lapset saivat temmeltää mielin määrin, syötiin hyvää ruokaa ja naurettiin paljon. Niitä onnellisimpia muistoja ja parhaita iltoja siis. 

Ihailen kovasti perheitä, joilla on kyky ottaa rennosti ja antaa piut paut tiukoille nukkumaanmenoajoille. Itse stressaan heti, jos tiedän jotakin rytmin sekoittavaa olevan tiedossa. Yleensä ihan turhaan, sillä hyvin lapset sopeutuvat siihen, että joskus valvotaan myöhempään ja nukutaan vähän vähemmän. Joskus sitten kurotaan univelka kiinni, ja se siitä. 

Italiassa olemme eniten tehneet nukkumaanmenon sekoittavia asioita, yleensä juuri myöhäisten illallisten muodossa. Siellä olenkin pikku hiljaa oppinut rentoutta, josta on hyötyä Suomessakin. Sitä tarvitaan taas piakkoin, sillä kohta alkaa mökkikausi, ja tiedossa on mökkireissu jos toinenkin. Kyseessä on kolmen veljeni ja minun perheiden kimppamökki, ja vierailemme usein mökillä kaikki yhtä aikaa - sen verran sosiaalisia kai olemme.  Tiedossa on siis paljon menoa ja meininkiä - ja taatusti myös myöhään valvomista.

Mökillä olo luonnon keskellä on kuitenkin niin rentouttavaa jo itsessään, ettei lasten (eikä omakaan) valvominen haittaa. Etenkin kun se on lapsista niin  hurjan jännää ja mukavaa, kerrankin saa valvoa! Ja taas syntyy niitä onnellisten iltojen ja lapsuuden muistoja...