Katso äiti, tuolla on akka!

Akka ja muut aakkoset

Kaksikielisten lasten vanhempana ei aina ole helppoa. On toki huippuhienoa, että lapset saavat synnyinlahjanaan kaksi täydellisesti opittua kieltä, mutta joskus kaksi kieltä aiheuttavat kiusallisia sekaannuksia. 

Punastun Italiassa joka kerta, kun lapseni kirkkailla lastenäänillään hihkaisevat jotakin jännää tai ihanaa nähdessään: Katso äiti! Italiaksi katso on ikävä, miehen lisäätymiselintä tarkoittava kirosana - erilaisine kirjoitusasuineen kylläkin, mutta lausuttuna täsmälleen sana sana. Isovanhemmille olemme selittäneet asian monta kertaa, mutta täytyy se yhä heidänkin korviinsa kamalalta kalskahtaa, kun lapsenlapset kuuluvat kiroilevan. 

Muitakin nolostuttavia väärinkäsityksiä kaksikielisyys on tuonut mukanaan, kuten kerran tapahtui eräässä helsinkiläisessä kahvilassa. Kolmevuotias poikani on ikäänsä nähden erittäin kiinnostunut kirjaimista, ja osaa aakkoset molemmilla kielillä. Hänellä on tapana lukea ääneen näkemiään kirjaimia missä vain liikummekin. 

Kirjaimet lausutaan suomen ja italian kielissä eri tavalla. Yleensä suomalaisittain ymmärrettävästi, poikkeuksena kuitenkin H-kirjain, joka lausutaan italiaksi akka. Tästäpä se nolo tilanne syntyikin. Kahvilassa siis istuimme, ja kesken kaiken lapsi innostui isoon ääneen sanomaan: 

"Äiti katso, tuolla on iso akka!" 

Niinpä, komean kokoinen H-kirjainhan se siellä seinällä julisteessa oli, mutta ikävä kyllä samassa suunnassa, johon lapseni osoitteli, istui myös isokokoinen nainen kahvikuppi kädessään. 

Nainen loi meihin erittäin vihastuneen katseen - ja vaihtoi pöytää. Onneksi ei sentään ollut italialaisia lähettyvillä, olisi heilläkin ollut mulkoilemista. 

Olisi ehkä pitänyt nolostua, mutta minua tilanne alkoi naurattaa. Olisihan naisella ollut syytä loukkaantua, jos todella lapsi olisi opetettu kutsumaan naisihmisiä akoiksi. Mutta kun siitä ei ollut kyse, ja sitähän nainen ei voinut tietää. 

Nykyään poika osaa jo paremmin erotella kielet kirjaimista puhuessaan. "Äiti sanoo hoo, isi sanoo akka", hän nykyään asian ilmaisee. 

Myös esikoinen on pienestä pitäen eritellyt kielet samalla tavalla. On "äitin kieli" ja "isin kieli". Vasta viime aikoina eskarilainen on hahmottanut, että näitä äidin ja isin kieliä kutsutaan myös suomeksi ja italiaksi. 

Ei voi kuin ihailla lasten kykyä vaihtaa kieltä lennossa. Joskus tämä tapahtuu jopa kesken lauseen, vaikkapa jos esikoinen tajuaa, että jonkin asian kysyminen on kannattavampaa isältä kuin äidiltä. Äitiin katsoen hän aloittaa lauseen:  Äiti, mä haluaisin ostaa...Ja lopettaa sen isäänsä katsoen: quel nuovo giocattolo che ho visto in televisione, papà me lo compri?

Meillä lapset ovat oppineet molemmat kielet tasavahvasti. Esikoisella kolmivuotiaaksi asti italia oli jopa vahvempi kieli. Kotona he kuulevatkin enemmän italiaa kuin suomea. Keskimmäinen ymmärtää ja puhuu nyt kolmivuotiaana molempia kieliä ikätasonsa mukaisesti, mutta suomen puhuminen on monipuolisempaa.

Ja se vasta lasten mielestä hassua on, jos kieliä puhuu "väärälle" ihmiselle! He huvittelevat sillä, että puhuvat minulle italiaa ja isälleen suomea. Se tuntuu heistä tosi hauskalta ja omituiselta. Tiedän tunteen. Tunnekielen vaihtaminen läheisen ihmisen kanssa on todella vaikeaa ja uuden kielen puhuminen hänelle tuntuu naurettavalta. 

Sellainen oli tilanne miehelläni ja minulla, kun kymmenisen vuotta sitten vaihdoimme keskinäisen kielemme englannista italiaksi. Olin opiskellut italiaa jo hyvän aikaa yliopistossa, ja kieltä oli tarttunut Italiassa oleskelujemme aikana. Silti alku oli kauhea. Oli vain päätettävä päivä, jolloin kieli vaihtuu. Olin täysin lukossa. Puhuin kuin kaksivuotias pikkulapsi, luettelin sanoja peräkkäin ja yritin kuumeisesti muistella, mitä kielioppitunneilla oli sanottu - miten mikäkin sana taipuu ja kuinka mikäkin asia sanotaan.

Ensimmäiset pari kuukautta keskutelujemme taso pysytteli säähavannoissa, ruoka-asioissa ja muissa yksinkertaisissa aiheissa. Monesti kävi niin, että aloitin lauseen, jota en sitten osannutkaan jatkaa. Tai jatkoin lausetta minuutin hiljaisuuden jälkeen, jonka aikana olin miettinyt, miten asia sanotaan. Pitkään käänsin lauseita suoraan suomesta italiaksi, ja sehän on se mahdollisimman huono tapa.  

Olimme päättäneet, että englantia tai suomea ei käytetä. En oppisi ikinä, jos turvautuisin helpoimpaan eli ilmaisemaan asian lopulta jollain muulla kielellä. 

Jossain vaiheessa puhe alkoi sujua. En tarkkaa edes muistakaan, milloin ja miten se kävi, mutta lopulta italiasta tuli vahvin vieras kieleni. En kääntänyt enää lauseita suomesta vaan ajattelin asian alusta asti italiaksi. Aloin nähdä toisinaan unia italiaksi.

 Englantini on sillä välillä rapistunut, emmekä sitä osaisi edes enää keskenämme puhua; englanti ei enää ole meidän tunnekielemme.

Jo yliopiston englannin kurssin puhekokeessa italian vaikutus oli niin vahva, että ensimmäinen opettajan kommentti puhettani kuultuaan oli, että onpa minulla vahva korostus, espanjastako se tulee vai mistä... Suomikorostuksesta italiankorostukseen, enpä tiedä kumpi parempi!