Eilisen painajainen: borrelioosi
 |
| Punkki voi pienimmillään olla kiivin siemen kokoinen. |
Eilinen aurinkoinen pakkaspäivä kului osin ulkoillessa, osin ystäväperheen suloisen tyttövauvan ristiäisissä, josta tosin meille tuli äkkilähtö, kun esikoiselle puhkesi migreenikohtaus ja oli lähdettävä kiireesti kotiin lepäämään...
Olen esikoisen syntymästä lähtien ollut sitä mieltä, että vanhemmuudessa ehdottomasti raskainta on lasten sairastaminen. Ilman flunssia, vatsatauteja ja enterorokkoja, vakavammista taudeista puhumattakaan, äitiys ja lasten kanssa kotona oleminen olisi oikeastaan liiankin onnellista ja helppoa... Sairaudet tuntuvat siis kuuluvan kuvaan mukaan jonkinlaisena tasapainottajana, muistutuksena siitä, että mikään elämässä ei koskaan voi eikä saa olla liian helppoa, muuten unohtaa olla kiitollinen.
Tyttärellä migreeni alkoi oireilla jo noin neljävuotiaana. Sukurasitetta on, sillä itselläni on myös migreeni, kuten myös veljelläni (hankala muoto) sekä edesmenneillä isälläni ja sedälläni. Edellinen blogitauko alkoi kirjoituksesta, jossa tuskailin tyttären pelottavan yötä päivää jatkuneen päänsäryn, niskasäryn ja muun oireilun takia. Tein sikäli pienelle mutta uskolliselle lukijakunnalleni ikävän tempun, että jätin heidät epätietoisiksi, miten tarina jatkui. Kerronpa sen siis nyt:
Tyttären viikkotolkulla jatkunut niska- ja päänsärky paljastui lopulta neuroborrelioosiksi. Elokuussa päästä löytynyt punkki oli borrelioosia kantava, ja koska hiusten seasta oli mahdoton huomata mahdollisia rengasihottumia, emme heti osanneet olla varmoja punkkitaudista.
Varsinkin kun kolme eri lääkäriä väheksyi borrelioolin mahdollisuutta ja kertoili liikkeellä olevasta, kovaa päänsärkyä aiheuttavasta virustaudista.
Etsimme kipuun apua lääkäreiden lisäksi myös osteopaatilta, josta sitä akuutisti eniten löytyikin. Lapsen Tähden osteopatiakeskuksen Lasse Maijala antoi tyttärelle osteopatiahoidon, jonka ansiosta kivut poistuivat hetkeksi kokonaan ilman lääkkeitä. Siinä missä aiemmin tilanne oli ollut, että sekä ibuprofeiinia että parasetamolia oli pitänyt antaa isoja annoksia jatkuvasti rinnakkain, jotta kipu pysyi poissa korkeintaan kolme, neljä tuntia kerrallaan, niin osteopatian jälkeen tyttö oli kivuton seuraavaan aamuun ilman lääkkeitä.
Se tuntui silloin oikealta ihmeeltä.
Vaikka eihän se ihme ollut, vaan oikeaa hoitoa. Osteopatiahan hoitaa kehon kiputiloja juuri siten, että se laukaisee lihaskireyksiä, vapauttaa hermopinteitä ja rentouttaa verenkiertoon vaikuttavia kudoksia, jolloin lääkehoidonkin tulos on parempi ja tarvitaan pienempiä annoksia, sillä ilman verenkierron tehokasta toimintaa eivät lääkkeetkään pääse soluihin perille.
Jatkoimme osteopatiakäyntejä myös sen jälkeen kun olimme vihdoin saaneet kiireellisen lähetteen Lastenklinikalle neurologian osastolle ja neuroborrelioosidiagnoosi tehty. Tauti oli siis ehtinyt levitä hermostoon ja aiheuttanut eräänlaisen aivokalvotulehduksen tytölle, joten ei ihme, että hänen kipunsa olivat olleet kovat!
Toivoin osteopatian auttavan myös migreeniinkiin ja kyllä se auttoikin, kuten osteopaatin mukaan myös muihin kehon jännitystiloihin, jotka osteopatian mukaan saattavat juontaa juurensa jopa synnytyksestä ja sen rasituksista saakka. Lisäksi osteopaatti kehon kireystiloja lisäävänä seikkana tunnisti tyttäressäni sen mikä hän on: tunnollinen, stressiherkkä ja vastuuta liikaakin asioista ottava esikoinen, meidän ihana tyttömme. Ihminenhän kantaa henkisiä taakkoja myös kehollaan, ja mitä painavampi taakka, sitä kireämpi keho.
Kokeilin itsekin osteopatiaa kerran, kärsinhän parhaillaan tuolloin selkäsäryistä, ja ihanan rentouttavalta ja jännästi jotain kireyksiä laukaisevalta hoito tuntuikin. Osteopaatin kosketus oli äärimmäisen hento, välillä tuntui että hän tuskin muuta teki kuin piti käsiään iholla, mutta niin vain ihon alla tapahtui. Säryn polttopisteessä lämpeni ja oli kuin pieniä sähkövirtauksia olisi kulkenut paikasta toiseen selästä jonnekin minne lie, mihin kivutkin säteilivät.
Osteopaatti sanoi, että kehoni oli ollut täydellisessä jännitystilassa ja kipulukossa selkäsäryn takia (ja voi, niin se olikin, omat selkäkipuni ovat asia erikseen, kun ne iskevät, on siitä leikki kaukana). Hoidon jälkeen oli selvästi vapautuneempi olo useita päiviä. Olisin mielelläni jatkanut omaa hoitoani, yhdellä hoitokerralla kun vasta päästään korkeintaan vapauttamaan akuutti kiputilanne, ja vaatisi monia hoitokertoja, jotta päästäisiin vanhempiin, vuosien stressin, sairauksien, virheasentojen ym. aiheuttamien lukkojen kimppuun.
Mutta hoito on sen verran kallista, 85 euroa kerta, että päätin sillä erää panostaa tyttären hoitamiseen kuntoon. Niinhän äidit aina tekevät, lapset ensin ja jos jotain yli jää, niin sitten itselle. Aina kai ei olisi viisasta näin tehdä, sillä hyvinvoiva äiti on myös hyvä äiti lapsilleen, mutta tässä tapauksessa valinta äidin tai lapsen hoidon välillä ei ollut vaikeaa!
Onneksi tytön neuroborrelioosi saatiin hoidettua kuntoon. Diagnoosi tehtiin selkäydinpunktion ja pään magneettikuvan avulla, ja magneettikuviin jouduimme peräti neljä kertaa vuoden aikana. Tauti kyllä saatiin vahvalla kahden viikon antibioottikuurilla hyvin kuriin, mutta kuvissa näkyi sen verran vahvoja tulehdusmuutoksia että aina jouduttiin uuteen kontrollikuvaan, kun lääkärit halusivat varmistaa, että kaikki tulehdusmuutokset olivat poistuneet. Lääkäreiden mukaan tauti on nyt täysin voitettu, ja toivon sydämestäni, että näin on.
Asiaa ei tietenkään helpota tyttären nykyiset päänsäryt. Vaikka tiedän, että hänellä oli migreeninsä jo ennen borrelioosia, en voi olla välillä ajattelematta, että mitä jos borreliabakteeri sittenkin lymyilee jossakin elimistössä, kuten joskus voi kuulemma käydä, etenkin jos taudin jäljille ei olla ajoissa päästy. Tyttö onneksi pääsi hoitoon jo puolentoista kuukauden päästä punkin löytymisestä, ja lapsilla borrelioosin paranemisennusteet ovat parempia kuin aikuisilla, mutta yön tunteina mieleen hiipiviä epäilyksiä ei pysty mikään järkipuhe kokonaan poistamaan.
Ärhäkkä tauti siis tuo borrelioosi, ja niin salakavala. Tytön punkki oli ensimmäinen, joka koskaan keneltäkään perheenjäseneltä oli löytynyt, ja jotenkin tuntui uskomattoman huonolta tuurilta, että heti sattui borreliapunkki kohdalle. Niin monelta on kuullut tarinoita, että punkkejä löytyy lasten iholta toistakymmentä kesässä ilman mitään ongelmaa.
Alueesta riippuen 10-50 % punkeista kantaa borreliabakteeria. Bakteerihan ei automaattisesti siirry ihmisen verenkiertoon, vaan vaatii ilmeisesti ainakin 12 (joidenkin lähteiden mukaan 24) tunnin ihollaolon ennen kuin tarttuu. Ja sitten vielä punkki pitää poistaa oikeaoppisesti, ettei pää jää ihoon tai punkki oksenna ennen irtoamistaan ja tartunta varmistu sitä kautta.
Viime kesänä syynäsin punkkeja lapsilta lähes hysteerisellä tarkkuudella joka ilta, ja kolme niitä kesän aikana yhteensä löytyi, mokomia pikkiriikkisiä, kiivin siemenen kokoisia nymfipunkkeja. Pitää siis mitä ilmeisimmin paikkaansa, että punkkien määrä on lyhyessä ajassa kasvanut, sillä aikaisemmat kesät ovat kuluneet ihanassa huolettomassa vapaudessa punkkien suhteen. Aamusta iltaan ovat lapset (ja aikuisetkin) kirmanneet nurmikolla ja heinikoissa eikä koskaan ole mitään siitä seurannut. Nyt en uskalla heitä edes heinikoihin päästää, istuminen ruohikolla shortsit jalassa on alkanut tuntua riskinotolta ja itsekin ovat oppineet varomaan pusikoita ja varoittamaan niistä toisiakin, kun siellä voi olla niitä punkkeja.
Eikä siitä ole kovin monta päivää, kun keskimmäinen viimeksi totesi onnellisena huokaisten: Onneksi nyt on talvi, niin ei ole punkkeja!
Niin, se tosiaan on vielä yksi hyvä puoli lisää tähän upeaan lumiseen pakkastalveen, jota parhaillaan elämme. Ajatus punkeista ja borreliooseista on eilistä kaukaista painajaista, ja voi keskittyä mukavampiin asioihin, kuten vaikkapa suksiostoksiin, joille olisi tarkoitus lähteä lähipäivinä.
 |
| Talvella vihreitä kasveja voi (onneksi) ihailla vain sisällä. |
Kommentit
Lähetä kommentti