Siivouspäivä, pakkaspäivä, kiirepäivä - eli ihan normi päivä
 |
| Siivouksen paikka vai taideteos? |
Etenkin kun ei ole kiire minnekään. Esikoinen lähti kouluun, pienemmät leikkivät olohuoneessa ja siirtyivät aamupalalle sitä mukaa kun huomasivat olevansa nälkäisiä. Sain juoda kauramaitocappuccinoni rauhassa aamun lehteä lukien ja pohdiskellen sitä, miten selvitä aamun pukeutumishaasteesta (kypärävillahatut, kaulurit, villahaalarit, villasukat ja säärystimet, nyt tarvitaan niitä kaikkia).
Yksinkertaista, hidasta, kiireetöntä elämää. Joskus tällaisina hetkinä koen eläväni kuin yhteiskunnasta irrallaan, omassa lumipesässäni, jonka pehmeän hiljaisuuden takana jossakin kaukana pauhaa tämä maailma tulostavoitteineen, osavuosikatsauksineen, kehityskeskusteluineen, projekteineen, pörssikursseineen ja loputtomine kasvunäkymineen ja itsensä kehittämisineen. Elämyksentavoitteluineen, virtuaalitodellisuuksineen, hengästyttävine aikatauluineen ja kasvupyrkimyksineen, niin henkisine kuin materiaalisine sellaisineen.
Nopeasti aamiaisen jälkeen tahti kuitenkin muuttui omassakin huushollissa:
Koska ulkona oli ihastuttava aurinkoinen aamu, oli tietysti ulkoiltava, pakkasesta huolimatta. Koiralla hiukan tassuja paleli, itselläni varpaita, mutta lapsia ei tuntunut kylmä haittaavan. Ja mikäs lapsista sen mukavampaa kuin lumi ja pulkkakyyti (kyydissä tai vetäjänä):
Mutta onkohan tällainen määrä pehmoleluja enää normaalin rajoissa?
Ulkoilun ja puistelun jälkeen ryhdyin ruuanlaittoon (perustomaattikastike ja pastaa, halukkaille myös eilistä kanakeittoa alkupalaksi). Puuha keskeytyi, kun olohuoneessa vallitseva hiljaisuus kävi liian epäilyttävänä korville. Pahojahan siellä tehtiin:
Hienon taideteoksen oli ehtinyt poika piirrellä, harmi vain että alusta oli huonoin mahdollinen. Ehdin kokeilla taideteoksen poistamista parilla pesuaineella, tuloksetta. Netistä ehdin nopeasti lukaista, että alkoholilla homma hoituisi, mutta lasinpesunesteen etsimiseen aikaa ei enää riittänytkään, sillä piti ruokkia pojat ja itseni sekä koulusta palaava esikoinen. Sitten pukeutumishaaste uudelleen ja koko porukka kohti juna-asemaa ja Ressun peruskoulua Kampissa, jossa esikoisella on toisen äidinkielen opetukseen kuuluva italiantunti kerran viikossa.
Talvisessa Helsingin keskustassa oli jotakin lähes maagista, pohjoista ja salaperäisen hämyistä - ymmärsin, miksi Italiassa monet hehkuttavat talvimatkoja Skandidaviaan. Onhan se eksoottista, kun kylmä kangistaa ja pistelee ihoa, askeleiden alla narskuu lumi ja liikenteenkin äänet tuntuvat pehmenneen lumen vaikutuksesta.
Sillä aikaa kun esikoinen opiskeli italiaa, kävelimme poikien kanssa Kampin kauppakeskukseen ja kävimme Espresso Housessa syömässä porkkanamuffinit ja minä ihanan lämpimän kauramaitochailaten.
Ehdimme myös shoppailla hiukan, mm. käydä kohta sulkeutuvassa BR-lelukaupassa, alennusmyyntejäkin oli vielä hiukan jäljellä mutta ainoa ostos oli normaalihintainen, lämmin fleece esikoiselle Stadiumista. Sitäkin enemmän shoppailimme kierrätyshenkisesti, kun treffasin peräti kahden netin kierrätysryhmän jäsenen kanssa ja kannoin kotiin uudet kengät ja kuopukselle kipeästi tarvitun talvihaalarin, edellisen lahkeet kun yltävät johonkin puoleensääreen...
Tyttö hätäili, että äiti taasko sinulta menee rahaa (maksoin käteisellä, 40 euroa). Kun maksan kortilla, hän ei koskaan samalla tavalla hätäile, vaikka nyt kahdeksanvuotiaana onkin alkanut tajuta rahan arvoa ja kiertoa. Kortilla maksaessa rahan meno ei tietysti lapsen silmiin ole niin konkreettista. Lohdutin, että nämä ovat pieniä summia kengistä ja haalareista, jos kaupasta ostaisimme niin rahaa menisi moninkertaisesti.
Haalarin minut sai ostamaan sen söpöt ketut, jotka kurkistelevat pitkin poikin haalaria. Olen jo pitkään ollut metsäneläinfani ja etenkin kettufani. Erityisesti mustista Kavat-kengistä olen todella iloinen, sillä ne ovat hyvät kengät ja ostin täysin uutena laput tallella. Olivat jääneet myyjän lapselle pieniksi ennen kuin ehtivät käyttöön... Olen ostanut Kavat-kenkiä lapsille ennenkin ja ovat osoittautuneet erittäin hyvänlaatuisiksi ja kestäviksi. Edellisiä kenkiä kuopus käytti viime talven, eivätkä menneet yhtään miksikään. Toki hän vielä siinä iässä paljon istui rattaissa, mutta pääsivät ne rymyämiseenkin mukaan.
Kotona en ehtinyt käydä kuin kääntymässä italiantunnin jälkeen, kun lähdin jo viemään tyttöä tanssitunnille. Sinne onneksi pääsee jalkaisin ja paikka muutaman sadan metrin päässä kotoa, joten lähdin mukaan lähinnä siinä tarkoituksessa, että koira pääsee samalla iltalenkille. Se on sille tällaisilla pakkasilla ihan sopiva lenkin pituus, sydänvikainen kun vielä on, raukka.
Palatessani kuunvaloisessa lumihämyssä kotiin päin ajattelin, että onpahan ollut päivä. Koko ajan ollaan oltu menossa. Vaikka joskus tuntuukin, että vain jossakin kaukana omasta elämästäni vallitsee kiire ja hoppu, niin kyllähän sitä lapsiperheen äitinäkin aika kiireinen usein on!
Kello kävi jo puolta seitsemää, kun pääsin koiran kanssa kotiin ja ehdin ensimmäistä kertaa istahtaa hetkeksi paikoilleni. Missähän välissä muka ehtisin käydä töissä? No, jos kävisin, niin sitten jäisivät tietenkin petivaatteet tuulettamatta ja ulkoilut lasten kanssa tekemättä, ja viimeksimainitut tekisi päivän aikana joku muu. Ajatus saa minut aina hiukan surulliseksi. Jos olisin töissä, en näkisi omia lapsiani kuin iltaisin ja viikonloppuisin. Useimmille tietysti ihan normijuttu. Lienen itsekäs tai kuvittelen olevani korvaamaton, mutta kaikkein mieluiten ulkoilen kuitenkin itse omien lasteni kanssa, maksoi mitä maksoi.
Ilta sujui rauhallisemmissa merkeissä, ruuaksi oli hampurilaisia, jotka mies oma-aloitteisesti kokkasi. On kuitenkin huomattava, että mieheni pitää ruuanlaitosta, etenkin kun saa tehdä omia mieliruokiaan kuten hampurilaisia, ranskalaisia ja pizzaa. Eli en todellakaan kuulu niihin kotiäiteihin, jotka pistävät miehen tekemään iltaruuan pitkän työpäivän päätteeksi sillä verukkeella, että "minä nyt olen ollut koko päivän täällä kotona ja keittiössä". Mieheni hoitaa iltaruuan ihan mielellään, ei joka päivä mutta aika usein kuitenkin. Muut kotityöt ja sen iltaruuankin teen mukisematta ja mielelläni itse, sehän on työtäni täällä kotona enkä voisi kuvitellakaan, että laittaisin työssä jo päivän viettäneen miehen tekemään omat työni omien töidensä päälle, ellei hän erityisesti itse halua tai tarjoudu. Asia olisi tietysti toisinpäin, jos mies olisi kotona ja minä töissä, ja onneksi on meillä näin päin.
Hampurilaisista tuli oikein herkullisia, samoin itse tehdyistä ranskiksista:
Illalla olikin sitten aikaa omille jutuille, aloitin Ilkka Remeksen uusimman eli Perikadon, ensimmäiset viisi lukua ainakin vaikuttavat yhtä koukuttavilta kuin aikaisemmat Remekset. Rautaisesta pohjatyöstä kertovat virheettömästi muotoillut lauseet seuraavat nakuttavalla tahdilla toisiaan ja luovat lähes kutkuttelevan todentuntuisen miljöön: tämähän voisi olla melkein totta!
Sitten kirjoitin tämän blogikirjoituksen ja nyt aion vielä hetken ajan keskittyä romaanikäsikirjoitukseeni. Pakkanen paukkuu edelleen ikkunan takana, ei enää niin kovana kuin aamulla mutta kuitenkin niin, että terassilaudat paukahtelivat kun vein rattaita yöksi varastoon. Nyt on hiljaisuus taas laskeutunut ja jälleen yksi päivä elämästä takana. Eihän tämä nyt sentään kiireisin kaikista ollut, mutta tekemistä kuitenkin riitti, ja kuten yleensä aina iltaisin, nytkin tunnen kehossani ja mielessäni, että liikkeellä ollaan oltu.
Ai niin, ja vielä olisi puhdistettava se töhry - eikun taideteos - olohuoneen lattiasta. Lasinpesuneste toimii, sitä jo kokeiltiin, mutta uteliaan ja touhuun liian innokkaasti osaaottavan katsojajoukon takia operaatio oli siirrettävä siihen hetkeen, kun katsojat ovat menneet nukkumaan.
PAROLA DEL GIORNO: fretta (f.)= kiire avere fretta = olla kiire Oggi ho avuto fretta tutto il giorno. = Tänään minulla oli kiire koko päivän.
Kommentit
Lähetä kommentti