Välkkyvää talvea!

Jouluvalopuistossa Aricciassa riitti väriä ja iloa.

Lumikuorrutteiset puut, kuunvalossa kimmeltävä hanki, toinen toistaan seuraavat lumisateet ja pakkanen, joka sen kun jatkuu. Nyt pistää luonto parastaan. En muista, milloin tällaista lumitalvea olisi viimeksi ollut (2010 ainakin, mutta onkohan sen jälkeen?). Niin nopeasti ihminen unohtaa säätilat ja - ilmiöt, pitäisiköhän alkaa pitää sääpäiväkirjaa niin kuin jotkut suosittelevat...?

Koen olevani etuoikeutettu, kun pääsen ulkoilemaan lasten kanssa joka päivä heti aamusta alkaen. Se onkin yksi tämän työn lukuisista aineettomista työsuhde-eduista, niitä aineellisia ei sitten olekaan...

Eilen torstaina, kuten monena muunakin aamuna, otettiin aurinkoisesta pakkasaamusta kaikki irti, tällä kertaa pulkkamäessä. Tosin lapsista oli hauskempaa vain tarpoa lumessa ympäriinsä, mäenlasku jäi vähemmälle. Mutta ilmat, ne olivat niin kohdallaan kun voi olla:

Keskiviikkona väsäsimme etupihalle lumilyhdyn, kun lämpötila käväisi hetken nollan tuntumassa:

Illalla kävelin lumipyryssä juna-asemalle ja matkustin Pasilaan, josta vaihdoin ratikkaan ja kohti Kalliota, jossa käyn luovan kirjoittamisen kurssilla. Koko matka, yleensä niin tavallinen ja puuduttava juna-ratikka-ajelu, muuttui lumipyryn vaikutuksesta suorastaan elämykselliseksi. Pasilan ja Kallion kadut olivat muuttuneet valkoiseksi, hiljaiseksi ihmemaaksi. En halunnut edes ottaa kesken olevaa romaania esiin, vaikka yleensä julkisissa kulkuneuvoissa aina niin teen, puhumattakaan että olisin näprännyt kännykkääni, vaan keskityin ihmettelemään ikkunan takaa avautuvia hämyisenvalkeita näkymiä. Ihmisiä karvareunustakeissaan, villasäärystimissään ja korvien yli vedetyissä pipoissaan, ihmisiä jotka lapioivat lunta keoiksi muuttuneiden autojensa ympäriltä, lunta joka tuprusi taivaalta kuin aikoisi peittää koko kaupungin alleen.

Useissa asunnoissa näkyi vielä jouluvaloja ja Karhupuiston keskellä komeili jopa upeasti valaistu joulukuusi. Ihastelin suomalaista jouluvalokulttuuria, niin rauhallista, niin lämpimänvaloista, niin liikkumatonta, ja vertasin sitä juuri koettuun italialaiseen värivaloiloitteluun. Italiassa jouluvalopolitiikka on sellaista, että mitä enemmän välkettä ja väriä ja mitä nopeammin ja mitä erilaisilla frekvensseillä valot välkkyvät, sen parempaa. Suomalaiseen silmään lopputulos oli melkoisen kaoottinen ja levoton, mutta niin vain siihen alkoi reilun kahden viikon aikana jo tottua. Kun sitten palasimme Suomeen ja pysähtyneeseen värittömien valojen maailmaan, hetken ajan tuntui, että hei, tästähän puuttuu jotain, mikä valoja oikein vaivaa kun ne vain ovat liikkumatta. Oli kuin jotain olisi ollut vialla.

Tähän kulttuurierokohtaan olisi mielenkiintoista pureutua tarkemminkin: miksi me pohjoisen ihmiset juhlimme joulua hartaasti ja melankolisesti vähässä valossa, kun taas etelässä joulun on iloinen juhla ja värivalot välkkyvät? Toinen hyvä kysymys on, onko järkevää että me jo entuudestaan masentuneisuuteen taipuvat suomalaiset lisäämme melankoliaamme kuuntelemalla surumielisiä paatosvirsiä muistuttavia joululauluja ja kaihoilemalla kynttilänvalossa. Olisi ehkä syytä ottaa jotain oppia italialaisista, sillä vaikutus mielialaan on aivan toinen kun kuuntelee Jingle Bellsiä ja katselee vinhasti vilkkuvia värivaloja.

Yritin toki tuoda Rooman-anoppilaan vähän suomalaista joulutunnelmaa kantamalla matkalaukussa mukaani pari jouluntuoksuista punaista kynttilää. Niitä sytyttelin ruokapöytään ja piirongin päälle ja sammuttelin sähkövaloja joulutunnelmaa luodakseni. Anoppi kävi niitä sitten perässä sytyttelemässä kummastellen, miten täällä on niin kauhean pimeää. Valoa, hän sanoi, sitä ihminen tarvitsee. Haudassa pimeyttä sitten riittää ikuisuuksiin asti, mutta siihen asti eläkäämme valossa. E la luce sia - tulkoon valo!

Viimeistään sen jälkeen, kun lapseni tonttulakki joulupäivänä syttyi tuleen appiukkoni heittäessä sen vahingossa piirongin päällä palaneen kynttilän liekkiin, ymmärsin kantaa suomalaiset joulukynttilät vähin äänin yläkertaan. Siellä sain poltella niitä rauhassa jouluradiosta Sylvian joululaulua ja muita melankoliakappaleita kuunnellen kun siltä tuntui. Aika vähälle polttelemiselle jäivät, kumma kyllä. Alun kulttuurishokkivaiheen jälkeen nimittäin huomasin, että iloisessa rytmissä, valossa ja väreissä on sittenkin jotain itua, myös jouluna.

Otimme Roomasta mukaan pari välkkyvalosarjaa (väritöntä, värivalot sentään olisivat olleet jo liikaa), ja kotiinpaluun jälkeen ihastelimme niitä muutaman päivän ajan tekokuusessamme. Jotain vieroitushoitoa välkkyvien valojen maailmasta pysähtyneeseen Suomeen oli saatava!

Tänään perjantaina aamu-ulkoilut hoituivat neuvolareissulla terveysasemalle, jonne suuntasimme totta kai pulkkakyydillä:

Yhteensä ulkoilua tuli peräti viisi tuntia, kun iltapäivän pihaleikit ja illansuun luistelut sekä kävelylenkki koiran kanssa otetaan mukaan. Illalla posket punoittivat kaikilla, etenkin kuopuksella joka nukkui vielä kahden tunnin päiväunetkin ulkona rattaissa. Ja uni maittoi, kun oli nukkumaanmenon aika.

Nämä talviset päivät korvaavat yllin kyllin ne monet loka-marraskuun ankeat hetket, jolloin sade piiskasi ja pimeys lisääntyi päivä toisensa jälkeen. Neljä vuodenaikaa, rakastan teitä!

Lopuksi vielä kuva ensimmäisestä jäälyhdystä, jonka tänä  talvella olemme saaneet aikaiseksi. Jäätymässä on muutama lisää...

PAROLA DEL GIORNO: lampeggiare = välkkyä le luci lampeggianti = välkkyvät valot